16 jalkaa

En ole edes ollut tallilla viime tunnin jälkeen, joten ei ole mitään jäänyt välistä kirjoittamatta. Viimeksi - tai joskus - lupasin esitellä eräänä uuden ystävän ja ajattelin, että voisin tässä kerta heitolla esitellä kaikki! Tässä siis virallisesti Ensimmäinen Kuvallinen postaus kera liian isojen kuvien, olen pahoillani lagaavien koneiden puolesta. Voisin pistää myös pienempänä, mutta koitetaan nyt näillä hervottomilla kuvilla!

Minulta löytyy siis jos jonkinlaista eläintä kotoa - kaikkiaan siis 4 erilaista höösääjää, 3 pupua ja eräs piskuinen koiraherra. Yllä olevassa kuvassa uusin tuttavuus - Ira.

Ira on leijonaharjas naaras. Hää on minun suloinen rescuepallero, maailman söpöin! Ira tuli toukokuun alussa, koska tallilla ei ollut enää paikkaa hälle ja hää piti astetta tiukempaa kuria muille. Meillä oli loistavasti tilaa vielä yhdelle, joten miksikäs ei? :) Ira on kuuleman mukaan täysin puhdas leijonaharjas, paperit ovat vain jääneet matkan varrelle enkä siis saanut niitä mukana. Iästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta jotakin 6 ja 7 vuoden paikkeilla aika varmasti.

Ira on ihan mahtava käsiteltävä, joten sitä on varmaan käsitelty paljon entisissä kodeissa. Tosi rohkea ja ennakkoluuloton - (suurimmaksi osaksi) menee eikä meinaa! Ei tosin vedä vertoja eräälle kluppaherralle, joka esitellään myöhemmin. Vapaaksi päästessään vetelee iloloikkaa minkä kerkiää ja tietenkin syö koko ajan. Vessalaatikon Idea alkaa hahmottua, mutta vähän on ollutkin hakusessa. Me tutustutaan vielä - mutta mahtava persoona hän kyllä on!

Ei voi olla noin söpö ♥

Iran jälkeen lienee paras esitellä ne itse alkuperäiset tannerten tömistäjät eli kääpiölupat Wini (tai Winnie, miten tykkää) ja Nella ("Primanka"). Wini on noin syyskuussa 2006 syntynyt palliton herrasmies ja Nella on 21.5.2007 syntynyt naaras. Nellalle mulla on paperitkin eli hää on täysin puhdas kääpiöluppa, Wini on eläinkaupasta ostettu eli paperiton. Sen verran se kuitenkin klupalta näyttää eli kyllä siinä jossain täytyy kluppaa olla.

Wini musta ja Nella luonnonsoopeli

Winistä ja Nellasta riittäisi juttua vaikka millä mitalla. Molemmat ovat täysin erilaisia luonteiltaan ja ne ikäänkuin täydentävät toisiaan, ne on aivan täydelliset parit keskenään. Wini on sellainen kaikki-mulle-heti-nyt ja MENNÄÄN aina eikä meinata. Winille kaikki hoitotoimenpiteet ovat melkein mahdottomia - hän kyllä antaa suullisen palautteen erittäin nopeasti, jos jokin ei miellytä. Winiä ei kiinnosta rapsutukset ja halittelut. Turhat sylissä kanniskelemiset hän hoitaa poistumalla itse sylistä. Iloloikat on parhaita ja ympäri huushollia hirveät rundit ovat tämän miehen juttu. Vanhasta iästään huolimatta (melkein 6v) ei ole meno yhtään hidastunut, päin vastoin vaan, siihen on tullut ripaus Miehekkyyttä, niin palliton kuin hän onkin. Ruoka ja syöminen on paras juttu, mitä maailmassa on. Ruuan tähden jopa Wini kiipeää syliin ja naamalle ja minne vaan - kunhan loppu tulos on ruokaa. Winiä ei saa syliin kukaan muu kuin minä ja sellainen, joka on kaneja tottunut käsittelemään. Äitini joskus koitti Winiä kantaa, mutta nykyään ei enää uskalla, koska "se puree".

Nella on aivan eri kaliiperia Winiin verrattuna. Nella on "herkkä taiteilijasielu". Minnekään kovin pitkälle ei mennä suoraan  vaan täytyy kierrellä ja kaarrella ja tutustua, ennen kuin voi hivuttautua hieman lähemmäs jotakin. Nella miettii. Nella ei myöskään ole mikään halinalle, mutta ei pure yleensä vaan suorittaa poistumisen ennemminkin jonkinlaisen kamikazen avulla räpiköimällä hurjasti. Kynsien leikkuu onnistuu paremmin, lieneekö syynä sitten se, että on kasvattajalta ja käsitelty enemmän, mene ja tiedä. Toki Nellaltakin irtoaa jos jonkinlaista iloloikkaa ja rundia, mutta ehkä vähiten kaikista kolmesta. Nella on sellainen, joka katsoo muiden huvittelua nokka pystyssä ja tuhahtelee "pyh!". Tässä välissä on pakko mainita, että huomasin äsken vasta, että Nellan synttärit olivat juuri - onneksi olkoon Nella! Hurjan hyvä omistaja, kyllä. :D

Niin epäonnistunut kuva kuin ikinä onkin, tämä kuvaa parhaiten tätä kaksikkoa. Toinen menee eikä ehdi jäämään edes kuvaan, toinen katselee harras ilme kaukaisuuteen ja miettii.

Viimeisemmäksi, mutta ei suinkaan vähäisimmäksi on jätetty tietenkin arvon koiraherra, Aatu!

Oma koneparka kosahti eikä mulla ole tässä kuin pupujen kuvia suurimmaksi osaksi. Tämä kuva vuoden tai parin takaa.

 Aatu on piskuinen katurakin näköinen turjake. Siinä on kolmea rotua, kultsua, bordercollieta sekä lk. collieta, tietääkseni isä on ollut puhdas kultainennoutaja eli sitä eniten. Aatu on syntynyt 22.6.2008 eli täyttää pian neljä vuotta. Aatu tuli meille vuoden ikäisenä, tavallaan rescuena sekin. Ei ollut mikään tuttu koira tosin vaan palstojen kautta haettiin ja kerrankin osui helmi meidän kohdalle!

Aatu melkoisen täydellinen hurtta. Olen sitä nyt kolmisen vuotta katsellut ja tullut siihen tulokseen, että rodut ovat jakautuneet juuri oikein sille - sillä on bc:n älliä, collien rakenne ja kultsun väri ja häntä. Sekä tietenkin toinen korva on luppa. Se on hurjan miellyttämisenhaluinen ja nopea oppimaan. Valikoiva kuulo, joka on varmaan itse aiheutettu. Iloinen, sosiaalinen, aktiivinen - näillä sanoilla sitä on kuvailtu. Uuden ihmisen nähdessään se heittäytyy selälleen ketarat ojossa tervehtimään. Häntä vispaa hulluna ja korvat sliipattuna takaraivoon - NIIIIIN kivaa minulla on, NIIIIIIIN kivaa on tavata uusia ihmisiä ja olenhan NIIIIIIIN ihana!

Mätsärissä! :D Kyllä se tosta vielä heittäytyi maahan ;) Ei taidettu sijoittua..

Vaikka Aatu on tuommoinen sählä, niin ei se ole sitä kuin.. no kaikissa tilanteissa, paitsi kotona. Kotona se on fiksu ja toimii. Se toimii TOKO:ssa kuin ajatus, agia ei olla koitettu ja tokoiltukin vain kotona. Pienellä fiksauksella ja omalla jaksamisella se oppisi kaikki EVL-liikkeihin asti, nopeasti. Ei ole ongelma eikä mikään. Itsellä vain uupuu viitsimys. Ei sitä varmaan ikinä saisi kisatilanteissa toimimaan, vaikka kisailu olisikin mielenkiintoista. Kotona kuitenkin hyvää ja hauskaa harrastetta, varsinkin kun se koira oikeasti toimii erinomaisesti.

Joo, ajelin vähän sen karvoja..

Oon kirjoittanu tätä ties kuinka kauan tässä illalla, varmaan kaksi tai kolme tuntia. Samalla tehnyt tietenkin kaikkea muuta, joten sori, teksti on vähän sekavaa! Paljon jäi kertomatta, enemmän tuli kai kehuttua. ;) Tietenkin pitää kehaista edesmennyttä landseer-urostamme Peteä, joka oli täydellinen. Ilman sitä tuskin olisi ainuttakaan koiraa talossa. ♥

Reisilihaksia, onko niitä?

Note to myself: Ei ole. Ei yhtään ainutta reisilihasta tai edes sen siihen viittaavaa. Tällä hetkellä olo on kyllä varsin paljon sellainen, että niitä olisi pitkän etsinnän jälkeen löytynyt, mutta se saattaa olla vain hämäystä. Menevät vain turkasen jumiin ja sellaiselle vintturalle, että näin kahden päivän päästäkin on olo lähinnä sellainen, että joku irstasmielinen voisi keksiä vaikka mitä syitä, miksi jalkani nivusista lähtien on hemmetin kipeä. No, minä olen kuitenkin vain ratsastanut. Hevosella. Tarkoitus olisi siis kertoa niistä kolmesta tunnista lisää, siitä keskimmäisestä erityisesti. Edellisessä on siinä jo jonkin verran juttua ja tämän haluan kirjottaa loppuun, koska olen aloittanut tämän jo aikaaisemmin.

Eli. Kahden viikon takainen tunti tiistaina taitaakin olla juuri kyseessä. Mimmi itselläni ratsuna ja meitä oli jälleen vain kolme ratsukkoa tunnilla. Tällä tunnilla emme oikeasti hypänneet kovin korkeita - 50-60 ja sitä rataa. Alkuverkaksi jälleen jalustimet veks ja kevyttä ravia. Satula oli juuri silloin vaihdettu siihen satula B:hen, joten mulla oli erityisiä vaikeuksia pysyä siellä. Jalat heilu ku tuulimyllyllä, siirtyi aivan liian taakse, keventäminen vaikeutti sitä lisää... tuskaa! Samoja ongelmia oli viimeksikin. No, pysyin satulassa silti, vaikka edelleen meinasin horjahdella vähän väliä ja tarrasin vaan harjaan kiinni. Tyhmä satula (en minä tietenkään)!

Hyppäsimme ensin ravissa pari kertaa pientä pystyä. Meni ihan ok. Sama tultiin laukassa - ja nyt ihan rehellisesti sanoen tulin laukassa, suunnitellussa laukassa esteelle ja hyppäsin. On muuten huomattavasti sujuvempaa, kun voi vaan istua eikä tarvitse keventää! :D Pari hyppyä meni ok - jossain kohdin esteen jälkeen tosin horjahdin, lähti jalustin ja roikuin kaulalla taas... Seuraava jännä paikka iski, kun lähestyin taas laukalla ja ihan samalla tavalla kuin tähänkin mennessä. Paria askelta ennen huomasin vasta, että ei härrekyyd, sitähän on korotettu apua ei miten näin kävi iik en uskalla! Enkä ymmärrä, kun ei se sittenkään ollut kuin ehkä 60 se pysty. No, kunnialla siitä selvittiin kuitenkin yli.

Seuraavaksi... teimme aika paljon taas yksittäisiä esteitä sekä pieniä radanpätkiä. Pitkällä sivulla oli taas kahden esteen sarja, pysty ja okseri. Tätä menimme muutaman kerran kumpaankin suuntaan - oli aika mielenkiintoista mennä se väärinpäin. Olisin saanut tulla laukassa, mutta kauhistutti taas liikaa, joten ravilla yli vaan. :D Yksi tehtävä mm. oli taas sellainen, että muuri - pieni johto oikealle ja edellä mainittu pysty. Ensimmäisellä kerralla menin pystystä ohi, kun iski oikeasti kammo sitä kohtaan ja tultiin vielä aika lujaa. Toisella kerralla meni ok, kun unohdin vauhdin käsitteen. Jännästi viime tunnilla muuten huomasin, miten se vauhti ei enää tuntunut missään, tähän mennessä olen aina kammonnut hieman sitä vauhtia ja hurrrjaa laukkaamista - ei tuntunut missään. Edes siinä, jos muistatte, kuinka kerroin sarjan jälkeen laukassa okserille -kohdan, niin ei tuntunut missään. Huomasin tämän vasta nyt, että jee, kehitystä! :D

Lopputunnista laukkasimme muutaman kerran kentän ympäri kevyessä istunnassa. En varsinaisesti ole ikinä ollut valvovan silmän alla kevyessä istunnassa, joten oli ihan hyvää treeniä. Paljon sain vinkkejä - puoliakaan en enää muista. Polvesta piti ainakin taivuttaa johonkin suuntaan, samoin ylävartalo suorana jne. Mimmi myös tykkäsi kovin kun meni niin perrrrrrrhanan lujaa jossain vaiheessa. Jossain vaiheessa kävelimme käynnissä kevyessä istunnassa - no ei tuntunut paljon missään. SITTEN alkaa se hauska osuus, josta postauksen otsikkokin juontaa juurensa. R-ope tuli ja laittoi kaikkien jalustimet uuteen uskoon. Jalustinhihna viimeiseen reikään ja kolmelle kiepille jalustimen ympäri. "Ei nää ole edes vielä jockey-jalustimet!" Käyntiä. Kevyessä istunnassa. "Selkä suorassa, älä kumarru niin paljon eteen, käännä polvista, takapuoli 3cm irti satulasta" *tumps* "UUDESTAAN!" *tumps* "ÄLKÄÄ HUIJATKO!"

Se. Sattui. Paljon. Pari pätkää mentiin myös ravissa siinä vintturalla. Sattui niin paljon ja voin vielä kahden viikon jälkeenkin tuntea sen tuskan reisissä. Aina, kun pääsin haluttuun vintturaan, niin ei voinut kuin lysähtää satulaan takaisin. Ja eikun uudestaan äheltämään. A-U. Eikä siinä vielä kaikki, aivan viimeiseksi laitettiin jalka jalustimeen siihen jalustimen yläpuolelle, jalustinhihnaan "jalustimeen". "Doddiiiih, jockey-jalustin!" Muutama kierros siinä vintturalla vielä käyntiä. Sitten.... se loppui. Aaaahhhh sitä helpotuksen määrää. Oli todella mielenkiintoista tulla rämähtää alas satulasta lopuksi, jalat eivät meinanneet kantaa eikä oikein mitkään muutkaan. Siitä oli pakko sanoa yhteenvetona, että ei, ei reisilihaksia, ei minkäänlaisia.