Hallintaharjoittelua ja se kirottu harjoitusravi

Tänään oli siis pitkästä aikaa tunti kentällä, olen nimittäin viimeksi mennyt kentällä joskus kuukausi sitten. Kamalaa miten aika kuluu nopeasti.. No, oli joka tapauksessa tosi kivaa mennä suurimmaksi osaksi sulaneella kentällä, kera juoksevan veden YMS mukavien kohtien, joista ei olisi voinut selvitä kuivana jos sinne olisi tippunut. Ratsukseni siunaantui Mimmi, vallan mukava hevosenkokoinen arabiristeytys. Mimmi on oikeasti mun lempparihevonen, se on niin mukavan rauhallinen ja turvallinen, kuitenkin pienellä pippurisuudella varustettuna. Sen hypyissä pysyy aina mukana ja laukka ja ravi mukavan tasaista. Ja se on hevonen, ei poni.

Aloitimme tunnin normaalisti alkukäynneillä. Pyrin tällä kertaa ratsastamaan oikein hyvin tai ainakin niin hyvin kuin minä osaan. Reipas käynti (niin, ettei opettajan tarvinnut kertaakaan huomauttaa, että reipas käynti. Ei muuten huomauttanut, HAA :D), kulmat asetuksella ja sisäpohkeella läpi, paljon ympyröitä ja voltteja. Ja hyvinhän ne avut meni läpi, kun ravi nousi pienellä hipaisulla vain.

Harjoitusravi. Se kirottu harjoitusravi. "Ole ihan rentona, niinku perunasäkki!" No mää olen!! eksää näää?! Mä en vaan ymmärrä. Se on ihan kauheen näköstä, kun minä yritän istua minkään hevosen tai ponin harjoitusravissa. Olen opetellut, hytkynyt, rytkynyt, tippunut, rytkynyt lisää vaikka miten paljon tarkoituksena vain opetella istumaan harjoitusravissa, myötäämään lantiolla. Tiedän suunnilleen, miltä sen kuuluu tuntua, olen minä sentään ehkä kaikkiaan kymmenen askelta istunut oikein ja hevosta häiritsemättä. Siis ikinä. Kaikki kerrat yhteenlaskettuna. Eikä ole tuottanut toivottua tulosta. Kaverin eräs neuvo on ollut hyödyllisin ikinä."Nylkytä sitä satulaa sillai!", kuului eräs tunti kun jollain ponilla meni. Se on juurtunut takaraivoon kiinni ja kuulen aina kaiun siitä päässäni ja se oikeasti auttaa ihanvähän, ehkä yhden askeleen osaan istua pelkällä tuolla lausahduksella. Vielä kun saisi sen jatkuvaksi ja kaikki ravit kestäväksi niin Olen Ylpeä itsestäni. No mutta hei, tässä on tavoite, viime vuonna tavoitteeni oli fiksu laukannosto ja tämän vuoden juttu taitaa olla kaikessa yksinkertaisuudessa harjoitusravi, jalustimilla ja ilman. Katsotaan miltä ensi jouluna näyttää!

No, takaisin tämän päivän tuntiin siis. Muut heitti jalustimet veke, mutta minä pidin visusti jalustimet jalassa. Kevensivät paljon ilman jalustimia ja voin vain kuvitella miltä tuntuu jaloissa. :D Kentälle oli uran sisäpuolelle jokaiseen kulmaan laitettu kolme ravipuomia, ravattiin niitä ihan vain keventämällä. Tämä sujui hyvin. Muutaman kerran tuli ihan typerä ohitus, kun en ollut hereillä ja hevonen paineli ohi. Tuli tosi aloittelijamainen olo, siis aloittelijamaisempi olo kuin yleensä. Pari kertaa kiepsautin ympäri ja menin ne väkisin, PÖH.

Ravipätkän jälkeen aloimme mennä kentän keskellä olevaa jumppasarjaa. Ristikko/okseri-hökötys, ravipuomi, ristikko, ravipuomi ja viimeisenä okseri. Mimmillä tämä sujui tosi hyvin, olin tosin itse valmistautunut, että vaihtaa laukalle, mutta ei se vaihtanutkaan vaan meni tosi nätisti ravissa ne. Hypyt olivat keskivertoja, en oikein tiedä pääsinkö niihin mukaan vai en. Mimmi nyt on niin tasainen, että pääsee mukaan vaikka miten päin. Tämä yksi kerta jäi kuitenkin Mimmillä ainoaksi, sillä sain, jouduin, vaihtamaan kultaisen Mimmin keneen muuhunkaan kuin pulleaan Piccolaan! Hän ei oikein suostunut kulkemaan oikein päin, joten sain kunniakseni pistää ponin ruotuun.

No, Piccola kulki loppujen lopuksi tosi nätisti, kun vähän potkaisi pohkeella kunnolla. Mutta. Voi kauhia. Ne sen hypyt ovat järkyttäviä. Piccola jaksaa hypätä tosi hyvin jopa minä selässään, mutta se sen tyyli on jotain järkyttävää, ellei ole kunnolla vauhtia! Nimittäin hissihyppyjä! En muistanut tai en vain ollut hypännyt taas hetkeen niin olin unohtanut, että ÄLÄ NOJAA ETEEN, koska sillä varmistat varman tippumisen. Ensimmäinen hyppy -> kaulalle! Tämä toistui toisenkin kerran kunnes... huomasin, ettei Piccolan olematon kaula riittänytkään ja tulin erittäin taktisesti alas jaloilleni. Mieluummin jättäisin tämän laskematta tippumiseksi, koska poni oli pysähtynyt jo siinä vaiheessa... nevermind. TÄMÄN jälkeen alkoi ehkä sujui ihan vähän paremmin, en ainakaan tippunut toista kertaa. Pääsin sarjan loppuun asti ja keskimmäinen hyppy oli oikeasti tosi hyvä, se oli se ainut johon pääsin koko tunnilla mukaan eikä se ollut hissi. Kamalia ne hypyt silti oli, vaikken tippunutkaan.

Tässä hieman järkytystä silmille, yritin piirtää tunnin harjoitukset yhdelle kentälle.

Punainen viiva kuvaa edellä kuvattua eli ensimmäistä harjoitusta. Toinen harjoitus eli oranssi viiva sujui hyppyjen osalta hieman paremmin. Okserilla hävisi jalustimet enkä suostunut jatkamaan ennen kuin sain kaivettua ne takaisin, joten harjoitus hieman kärsi siitä. Toiset hypyt siinä harjoituksessa meni "ihan ok", ei ainakaan jäänyt mitään ihmeellistä mieleen. Kolmas eli vihreä viiva onkin piirretty epäselvästi näemmä, esteiden jälkeen jatkettiin oikealle, tehtiin voltti (aika suorakulmainen..) edelleen oikealle esteiden välistä toisille puomeille ja jatkettiin kaarevaa uraa vielä niille toisille puomeille. Erittäin selvästi selostettu.

Tunnin tarkoitus oli siis oppia hieman hallitsemaan radalla menemistä ja sitä, ettei kaahoteta täyttä vaan, että, no, hallitaan. Itsellä jäi hieman paha maku Piccolasta, tiedän kyllä, että se on sellainen hisseilijä eikä tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun olen siltä tippunut samanlaisessa tilanteessa. Ärsyttää silti, kun en päässyt yhteenkään hyppyyn mukaan ja jälkeen päin (minulla on aina tapana harmitella jälkeen päin miksen tehnyt niin tai näin) mietin, että olisi varmaan ennen sarjaa pitänyt nostaa aina laukka ja mennä hyvällä vauhdilla yli, niin se ei hyppää hissejä niin herkästi. No tällainen kerta tällä kertaa ja odotan innolla, että pääsisin korjaamaan virheitä seuraavalla tunnilla. Ensi viikolla en tosin pääse, koska on koeviikko ja sitä seuraava sunnuntai on vielä epävarma, jos sopisi, että tunti siirretään lauantaille, niin sitten sopii. Riippuu mistä roikkuu. :)

Maastoköpöttely

Olen tässä vuoden aikana ollut nopeasti laskettuna kuusi kertaa maastossa ratsain. Kaikkiaan kolmella eri hevosella - tai yhdellä hevosella ja kaksi muuta poneja. Ensimmäinen lenkkini ikinä oli Piccolalla, pullealla ja pienellä, siis tosi pienellä, n 125cm korkealla ponilla, joka siis on auttamatta liian pieni isolle ruholleni, mutta hyvin hää on jaksanut ja jaksaa edelleen. Lenkillä oli tuolloin ainakin kahdeksan ratsukkoa, ellei enemmänkin. Se oli hyvä lenkki, lähinnä ravailua pitkin nättejä metsämaisemia ja ilmakin oli muistaakseni hyvä. Siitä jäi ihan hyvä maku ja poni oli paras. Samaisella ponilla on mennyt kaksi muutakin lenkkiä ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että Piccola on paras maastoponi ikinä. Ehdottomasti mieleenpainuvin lenkki oli tässä alkuvuodesta, Piccolalla ja laukkamaasto oli kyseessä. Ratsukkoja oli matkassa viisi. Lunta pyrytti hieman ja olin letkassa toiseksi viimeinen, edessä meni kaksi hevosta ja yksi poni, takana kolmas poni.

Se oli täydellistä. Laukattiin Paljon ja opettajan eli vetäjän käsite "rauhallista laukkaa" unohtui toisinaan, samoin "laukataan ehkä vähän reippaammin" oli hauska kokea. Hötöä lunta oli edellisenä päivänä satanut kymmenisen senttiä ja pohjalla oli ollut ties kuinka paljon, täydellinen pohja siis. Ensimmäisenä tarvottiin energiaa hieman pois peltotiellä, johon lunta oli kasaantunut korkeammiksi kinoksiksi. Rauhallisella ravilla lämmitettiin hieman ratsastajien lihaksia ja siinä vaiheessa muistan, miten iski epätoivo siinä, miten tämä poniparka ei LAINKAAN pysy kädessä ja miten se tikittääkin näin lujaa. Lumi tuiskusi silmään ja siristelemällä mentiin eteenpäin (huvitti, miten takana ollut kaverini kertoi, miten hän piti siinä vaiheessa suurimman osan matkaa silmät kiinni. "Ponilla on silmät, kyl ne riittää!", hän sanoi...), ärsytys ponia kohtaan kasvoi sietämättömäksi. Jossain vaiheessa huomasin kaikeksi onneksi, että ei se nyt ehkä niin kamala olekaan, kyllähän tässä nyt köpöttelee tikitysravissa.

Se oli vasta riemun alkua. Päästessämme peltotielle, jota oli aurattukin joskus, nostimme laukan. Ja SE oli menoa. Eräältä toiselta lenkiltä ja toisella ponilla minulle oli iskenyt pieni trauma sitä vauhtia kohtaan ja sen ko. ponin pomppuista laukkaa, olin siis enemmän kuin kauhuissani tulevasta. PÖH! Se vauhti, se verdammtin (saksaa!) tunne, kun tuntee, miten poni venyttää ja venyttää askelta ja kun se liike tulee sieltä takaa eteen voimalla. Muistan, miten vauhdin kiihtyessä olin hieman kauhuissani jo, mutta sitten ajattelin tarkalleen "ÄLÄ AJATTELE!!" ja kaikki ikään kuin unohtui - se oli sitä hetkessä elämistä jos mikä. Perse ylös satulasta, jalat kiinni kylkiin, harjasta kiinni ja toivoin parasta. Lumi pöllysi ja voin vain kuvitella minkälainen näky olisimme olleet ulkopuolisen silmin.

Hidastus oli mielenkiintoinen. :D Kaikki ei suinkaan mennyt kuin oppikirjassa, vaan vetäjä tyssäsi ensimmäisenä, kaikki muut menivät ohi siitä ja Piccola hidasti vasta siinä vaiheessa, kun edessä oleva pysähtyi poikittain tielle ja me mentiin melkein päin. Järjestyksen palattua kävelimme hetken ja ravasimme vähän. Peltotien muuttuessa metsäiseksi maisemaksi, nostimme sen niin kuuluisan rauhallisen laukan. Oli se huomattavasti rauhallisempaa kuin ensimmäinen pätkä ja kaikki pysyi hyvin käpälässä, mutta silti, oli se aika lujaa. Maasto oli upea. Paksu lumikuorrute puissa, paljon ylä- ja alamäkiä, kiemurteleva tie ja kavioiden tasainen tahti oli terapeuttista mielelle. Minulle on juurtunut mieleen se, miten ensimmäisinä laukkaavien hevosten kavioista lensi lumikokkareita suoraan päin pläsiä. :D Samoin se, miten huomasin jossain vaiheessa, että kyllä mä osaisin istua nätisti laukassa, mutta en vain jaksa. Ensimmäinen pätkä taisi verottaa voimia aika rutkasti, kiitos erittäin huonon lihaskuntoni. :D

Jossain vaiheessa nousimme laukassa pientä mäkeä ylös, siinä mäessä maisema muuttui aukeammasta taas metsätieksi. TSÄDÄM ja metsästä juoksi tien yli PEURA! Hevoset tyssäsi, kaikki tyssäsi, Piccola tyssäsi ja minä, mitä minä teen? En tyssännyt! En ollut oikeassa ajassa lainkaan ja lensin oikein hienossa kaaressa Piccolan olemattoman kaulan yli tutustumaan lumiseen alustaan, ohjat tukevasti kädessä ja mielessä olikin vain se, että oumaigaad, poni, älä karkaa! Takana oleva kaveri melkein laukkasi ylitse, mutta onneksi meni sopivasti ohi tai pysähtyi ennen minua. Mihinkään ei sattunut, paitsi käteen, koska jotenkin törmäsin Piccolan jalkaan tms. Ja sitten NAURETTIIN! :D Kenellekään muulle kuin minulle ei voi käydä noin! Lupasin käsi sydämellä kakkua, koska se tippuminen oli vain niin hieno! Viikon päästä syötiinkin mokkapaloja. :)

Matka jatkui mieli keveänä. Viimeinen (muistaakseni viimeinen) laukkapätkä laukattiin ISO ylämäki ylös ja siinä tutustuttiin taas käsitteeseen laukataan ehkä vähän reippaammin. Se ei kyllä enää tuntunut missään sen ensimmäisen lujan laukan jälkeen, paitsi jaloissa! Kaverin poni takana oli (on!) vähän kuumuvampaa sorttia ja se lähtikin siinä vaiheessa käpälästä oikein kunnolla, meni ohi niin, että hippulat vaan vinkui! Ihmettelin kyllä siihen asti, miten se ei ole jo lähtenyt käsistä lainkaan, ehkä pitää vaan kehaista kaverin ratsastustaitoja. ;)

Loppureitti oli hieno. Reittiin sisältyi myös maastoesteitä, mutta jotka minä nynnynä ohitin... jälkeenpäin vähän harmittaa, mutta minkäs teet. Sain kyllä hyvää esimakua, kun kävelimme kavalettimaisesti olevia puita ylitse ja Piccola hyppäsi niistä pari. Kuten yleensä, Piccola hyppäsi, minä en. Roikuin kaulalla idiootin näköisenä, mutta en tippunut. Kaveri sen sijaan takana sai kyllä hyvät naurut. Tallille takaisin päästyämme, juteltiin ja ihasteltiin ja voivoteltiin, kuinka hienoa oli, kotona Facebookin välityksellä jaettiin fiiliksiämme ja vielä koulussa seuraavana päivänä oltiin aivan fiiliksissä, niin hieno lenkki se oli.

Muut lenkit ovat olleet raviköpöttelyjä, jotka eivät ole jääneet millään tavalla erikoisesti mieleen. Viikko sitten sunnuntaina oltiin tosin taas samaisella reitillä täysin samalla kokoonpanolla, mutta ei laukattu, koska oli niin liukasta. Piccolalla, jolla ei ole edes kenkiä, oli hieman uhkarohkeaa liukastella siellä. Piccolan kanssa kyllä otettiin pienet spurtit, että saatiin muut kiinni. Oli hieno ilma ja kiva lenkki, kyllä! Hankikannossa tarpoessa oli kyllä mielenkiintoista tuntea ponin liikkeet ja miten se yhtäkkiä häviää alta tai kasvaakin suuremmaksi. Kokemustakokemusta, sitä tarvitsenkin!

Mitä osaan, mitä en?

Näemmä olen yli viikon kuluttanut vain miettiessä, että mitä ihmettä minä kirjoitan blogiin. Minulla todella piti olla selvä plääni mikä tämän blogin tarkoitus on ja mitä varten sinne kirjoitan. Silti, näköjään, ei ole mitään tapahtunut. Ajattelin aloittaa nyt sitten siitä hyvin yksinkertaisesta asiasta eli mitä osaan ja mitä en. Ratsastuksessa. Osaaminen on kuitenkin huono termi, koska olen ratsastanut vasta sen vuoden, niin en tiedä osaanko oikeastaan mitään. Määritellään osaaminen nyt siis niin, että sellaiset jutut, joissa onnistumisia ilmenee epäonnistumisia useammin eikä ihan aina tarvitse miettiä mitä tekee, vaan se tulee osittain selkäytimestä. Parempi otsikko olisi siis Jutut, jotka eivät aina mene penkin alle ja mitä en osaa. Kysymysmuoto "Mitä osaan" menee nyt vain pienempään tilaan, joten annetaan olla näin. Lisäksi tarvitsisi olla jokin kolmas välivaihtoehto muotoa "harjoitteluvaiheessa" tai "jutut, jotka joku ehkä laskisi osattavaksi jutuiksi, mutta jota minä en laske", mutta ehkä korvaan tämän kohdan selostamalla romaanimaisesti, mikä menee yleensä pieleen ja mikä ei. Luck to you vaan lukemiseen.

"En osaa" -kohta on puutteellinen, myös, koska en ole kokeillut edes monia juttuja. Määritelmämäisesti siis, että jutut, joita olen kokeillut muutaman kerran tai useammin, mutta eivät tule millään tavalla selkäytimestä vaan joudun miettimään jokaisen liikkeen tarkkaan ennen kuin teen mitään. Vaatii opettajan tai edes jonkun, joka silmätikkumaisesti katsoo ja sanoo samalla mitä tehdään.

No niin. Nyt kun olen onnistuneesti perustellut aiheen täysin huonoksi, niin aloitetaan listaus.

Mitä osaan?

1. Siirtymiset
Puhun nyt lähinnä pysähdys-käynti, käynti-ravi, ravi-käynti -siirtymisistä. Näitä ei tarvitse miettiä. Liikkeelle lähtö tulee kuin itsestään, samoin hidastus ja pysähdys. Pysähdys-ravi on myös ihan simppeli. Tykkään tehdä paljon siirtymisiä, varsinkin, jos ratsastan itsenäisesti, niillä saa ponin ihan hyvin avuille.


2. Laukannosto
Piti ensin laittaa tämä tuonne enosaa -kohtaan, mutta tarkemmin ajateltuna niin osaan kyllä nostaa laukan. Tämä oli aluksi todellinen ongelma ja kauhun kohde, kun en osannut lainkaan antaa fiksuja apuja vaan ponit ja hevoset lähti aina poikkeuksetta kamalaan kiito(/tikitys!)raviin ja jouduin vain ajamaan laukkaan, mikä ei ole kovin kaunista katsottavaa. Parin kaverin avustamana tämä sujuu jo poikkeuksetta - kiitos heille! Ovat muutaman kerran vuorollaan pitäneet oikein kunnon tunnin aiheena laukannosto ja tadaa! Sujuu oikeasti ihan hyvin, kunhan vaan saan vähän aikaa miettiä, mitä teen.

3. Harjoituslaukka
Toinen ylpeydenaihe! Osaan myödätä mielestäni hyvin laukassa lantiolla eikä takapuolen alta aina vilku maisema. Nakataan tähän kohtaan myös, että kevyt istunta luonnistuu mainiosti laukassa. Näitä miettiessä tulee ihan hinku laukkaamaan maastoon lujaaaa

4. Painoavut
Välivaihtoehtolokero -kamaa tämäkin. Löydän ihan selkeästi persluuni satulassa kun vähän etsin ja osaan siinä vaihdella painoa puolelta toiselle. Käynnissä tämä sujuu tosi hyvin. Harjoitusravissa tulee myötäysongelma vastaan, katso muutama kohta alaspäin, mutta ihan jopa kerran muistan ravissakin onnistuneeni eräällä TOSI pieniaskelisella ponilla vaihtamaan painoa samalla tavalla. Keventäessä on vähän niin ja näin, sanotaanko, että tiedän ehkä mitä kuuluu tehdä, mutta toteutus on pielessä. Harjoittelussa!

5. Alajalat
Muistan hurjan elävästi erään hyppytunnin, kun koin tällaisen pienen, mutta tosi tärkeän ahaa-elämyksen. Ongelma aluksi oli siis se, että hypyssä pidin pohkeet kiinni, alastulossa en ja esteen jälkeen käännöksessä oli tipahdus lähellä. Opettaja huomasi tämän ja näytti käsillä tosi selkeästi missä ongelma - alajalkani heiluu. Kiinnitin seuraavassa hypyssä tähän huomiota ja oikein puristin joka ikisen jalkakarvani littaan hevosen mahaa vasten ja TADAA! pysyin siellä ja hallitsin kaiken vielä alastulon jälkeenkin. Korkeutta esteellä oli ehkä 40cm. Tämä on ollut tosi hyödyllinen elämys muutenkin, hevosen pukittaessa, maastossa lujaa mentäessä, ihan vaan laukassa ja  ihan missä vaan, sieltä ei enää vaan voi tippua, kun hokaa kerran liimata ne jalat sinne kylkiin tilanteen sattuessa.

Mitä en osaa?

1. Ohjastuntuma
Tämä on nyt vähän kimurantti juttu ja menisi siihen välivaihtoehtoluokkaan. Osaan ottaa ohjat käteen ja liikutella niitä oikeaan tahtiin - joo - mutta en ole oikeastaan ikinä varma, että pitäisikö keriä vähän lisää ohjia vai onko tämä nyt sopiva. Tai vaihtoehtoisesti pitäisikö antaa vähän lisää ohjaa. Samoin tunnin alussa, en ole koskaan varma, pitäisikö jo alkukäynneistä olla ohjastuntuma VAI... monia vaihtoehtoja tässä. Tässä vaiheessa tulee kyllä mieleen, että miksi ihmeessä en ole ikinä kysynyt tätä asiaa keneltäkään. Sen aion tehdä, mutta siihen asti tämä jää tänne enosaa -lokeroon.

2. Pohkeenväistö
Sori. Oon nolo. En vaan osaa. Tiedän tarkalleen, mitä täytyy tehdä, mutta en osaa katsoa askelia oikein ja mennä oikeassa tahdissa askelien kanssa. Siinähän annan pohjetta, vaikka hevonen ei edes "pystyisi" väistämään sillä hetkellä tiettyyn suuntaan - huoh. Mieluummin siis jätän väistämättä, kuin sohlaamaan turhien apujen kanssa. Olen kyllä muutaman kerran saanut ihan hyvät pätkän, mutta niihin ne hyvät ovat jääneetkin.

3. Harjoitusravi
EN OSAA! En vain osaa! Oli ponilla tai hevosella kuinka tasaiset askeleet tahansa, myötään lantiolla suunnilleen yhtä paljon kuin rautakanki. Erityisen isolla ravilla ei huomaa harjoitusravissa eroa keventämiseen, kun minua katsotaan. Opettajan neuvot "oo niinku perunasäkki" menee ihmetellessä että "enkö mä sitten ole?!". Ei vaan suju. Jalustimista tarvitsisi kyllä luopua, mutta en uskalla, koska olen tippunut ainakin viisi kertaa jalustamattomana (oi ihana suomenkieli, taipuuko se noin?!). Tähän vaatisi muutosta pikimmiten, kiitos!

Harmiksi tai oikeastaan onneksi en keksi oikeastaan muuta enosaa -osioon. Nyt tarkemmin ajatellessa voisin kyllä siirtää painoavut jälkimmäiseen kohtaan, mutta menkööt nyt tuolla vaikka pahasti huijataankin. Positiivista kuitenkin huomata, että olisin keksinyt osaan -juttuja enemmänkin ja että niitä tuli enemmän kuin enosaa -juttuja! Olen kuvitellut, että enosaamitään, mutta alkaahan monet jutut jo luonnistua, varsinkin, kun ei ajattele niin pilkun tarkasti. Jokaisessa jutussa on parantamisen varaa paljon, mutta, kuten sanottu, tämä oli tämmönen uusiksi määritelty osaa/eiosaa. Voisin lisätä muutamia juttuja, kuten takaosa(....tai etuosa...)käännöksen, hyppäämisen ja muutamia muitakin juttuja melkeinpä tuonne osaan-kohtaan, mutta pidetään tämä kuitenkin tällaisena osviittaa antavana. Enosaa -kohdan juttuja tulee mieleen moniakin, mutta huomaan, että mieleni on vallannut oudon optimistinen ajattelu..?! Mennään siis näillä kolmella ja tehdään (tai siis TEEN) niistä minäosaannämä -juttuja! Varsinkin se perhanan harjoitusravi!

Pakollinen alkutervehdys

Niin se vain on, että se on välttämättömän pakko aina aloittaa jostakin. Olen vältellyt tämän aloittamista muutaman kuukauden, joten ehkä sitä voisi harkita jotain sellaista, kuin blogin aloitus, aloitusteksti, tervehdys, aloitus, mitä termiä nyt sitten tykkääkin käyttää.

Moi.

Noin. Siinä se. Ei se ollutkaan sen vaikeampaa. Miksi olenkaan tehnyt siitä niin kamalan vaikean asian, kärpäsestä härkäsen?

Okei. Ehkä mä yritän vielä.

Aloitin blogin, tai siis "perustin" tai "loin" tämän blogin jo alkuvuodesta, syystä hyvin tuntemattomasta. Minulla oli ollut ja on toki vieläkin mielessä ollut blogi, joka kertoisi tekemisistäni ja ihmettelyistäni hevosten kanssa, niin maasta käsin kuin selästä käsinkin. Ideana oli jotakin tosi sarkastista, muka-hauskaa, ärsyttäviä huomautuksia ja ärsyyntynyttä tekstiä. Ideana siis loistava, toteutus kusee näemmä heti alusta. Loin blogin, poistin sen, loin toisen paremmalla nimellä, tein niin hienon ulkoasun kuin valmis-pohjilla pystyy ja siihen se jäi. Kaikki hauskat letkautukset kaikkosivat jonnekin hyvin syvälle ja peruuttamattomasti, ei ole näkynyt sen ensimmäisen kerran jälkeen. En siis tiedä enää lainkaan tuleeko tästä mitään, mutta jostain, jostain hyvin syvältä sain pienen luovuudenpurkauksen ja aloin vain kirjoittamaan. Saatan kirjoittaa vain kerran kuussa tai harvemmin, se on hyvin harvinaislaatuinen tapahtuma se Luovuudenpurkaus. Verrattavissa suunnilleen yksisarvisen näkemiseen.

Olen ratsastanut nyt vuoden, hieman päälle. Aluksi humpsuttelin menemään jopa pari-kolme kertaa viikossa kesään asti ja kesästä olen käynyt vaihtelevasti 1-2 kertaa tallilla. Säännöllisen epäsäännöllisesti on myös tunteja peruttu kokonaan ja olen viikkojakin ratsastamatta. Ennen aloittamista olin muutamia kertoja ollut talutusratsastuksissa ihan pienenä muksuna - olen nyt siis 16 vuotias - ja syksyllä olin harrastellut myös hieman eräällä tallilla talutuksissa ja olinhan muutaman kerran jopa ravannutkin. Ravissa kevennys oli siis suunnilleen ainoa, mitä osasin, kun menin ensimmäiselle ratsastustunnille ikinä. En kuitenkaan tarvinnut taluttajaa sentään, se olisikin ollut mielenkiintoista, kun tunnilla oli kaksi kaveriani, jotka ovat harrastaneet ikänsä, siis kymmenen vuotta tai jotain.

Ensimmäinen tuntini oli mielenkiintoinen, muistan sen edelleen elävästi. Ravattiin paljon kahdeksikkoa, laukkasin ensimmäisen kerran ikinä, yritin harjoitusravia ilman jalustimia->tein hienon lumienkelin (harjoitusravi ilman jalustimia, pahin viholliseni tällä hetkellä), paljon epätoivoisia volttiyrityksiä ja vielä epätoivoisempia siirtymisiä. Ratsunani oli maailman paras opetusmestari Pia, 28v. PV, joka tietääkseni edelleen tallaa samaa palloa kuin me. Ei ole enää samalla tallilla, joten en tarkalleen tiedä mitä hälle kuuluu nykyään. Pialla menin varmaan kesään asti joka tunti, koska oli tallin rauhallisimpia ja aloittelijalle sopivimpia ratsuja tallissa. Nykyään käyn edelleen samalla tallilla ja melkein samoissa vaatteissakin, hevoset ja ponit ovat vain muuttuneet ja samoin, toivon syvästi, että taitoni olisivat edes vähän muuttuneet positiiviseen suuntaan ainakin tuosta ensimmäisestä tunnista. En pistäisi päätä pantiksi kuitenkaan.

Blogissa olisi tarkoitus kertoa juttuja ja muistella ihmettelyjä vuoden varrelta, kertoa uusia ihmetyksenaiheita ja ahaa-elämyksiä, pettymyksiä ja purkaa turhautumista. Blogissa, kuten alaotsikko sanoo, ei siis ole tippaakaan tietoa tai taitoa vaan ihmettelyä aloittelijan vinkkelistä. Huomaa, Aloittelijan. Ei osaavan ratsastajan vaan aloittelijan. Älä siis tuomitse ja jos ei kiinnosta, tiedät, mistä voit poistua. Blogista on tulossa myös hyvin hevoskuvaton. Minulla ei ole lupaa julkaista ainuttakaan kuvaa, koska en omista yhtäkään ratsastamaani hevosta tai ponia enkä ainakaan aluksi edes aloita kyselemään lupia mihinkään. Muita kuvia voin kyllä läiskiä, olenhan määritellyt valokuvauksen yhdeksi harrastukseksi.

No niin. Pakollinen alkutervehdys hoidettu. Katsotaan milloin toivun kamalan huonoa tekstiä -syndroomasta kirjoittamaan lisää. Sitä odotellessa.