Mihinkään liittymättömiä juttuja

Tästä tulee virallinen Turha Postaus, sillä aion mainostaa arvontaa, johon osallistun ja saaatan tehdä nuo kaksi haastetta, jotka olen saanut. En kyllä sanoisi varmaksi jaksanko keksiä mitään. :D Eli kuitenkin blogista all these ups and downs löytyy arvonta, jossa voi voittaa pehmusteen, Kingslandin sukat ja Jacsonin pinkit pintelit! Tästä osoitteesta löytyy arvontapostaus, vilkaiskaahan tekin!

Sitten ne haasteet. Sanotaanko, että harkitsen tekeväni ne juuri tähän kohtaan, joskus kohta myöhemmin. :D

Himoloikkija

Olen näemmä täysin laiminlyönnyt koko blogin ennen kuin se ehti edes kunnolla alkaa. Ei ole vain millään ollut jaksamista tai viitsimistä mihinkään ruudun tuijotteluun, tai, siis, ruudun tuijotteluun ja ajattelemiseen. Sujuvasti on tässä ollut jo ainakin kolme ratsastustuntia ja yhdestäkään en ole mitään kirjoittanut. En tiedä onnistunko tekemään niistä tällaisen yhden-postauksen pikakertauksen, mutta jospa yritän. Ollaan tosin tehty aika paljon samoja juttuja kaikki kolme tuntia, eli se käytännössä onnistuisi niinkin, että kirjoitan vain viime tunnista eli eilisestä, koska se on parhaiten muistissa. Katsotaan mitä tulee.

No, kolme viime tuntia ovat tosiaan olleet aika samanlaisia kaikki, koska ollaan hypätty ja olen joka tunnilla mennyt kultaisella kullanmurulla eli Mimmillä. Olen saanut aika hyvän käsityksen vähäisillä tiedoillani siitä, millaista sillä on mennä ja millainen menijä se on. Molempiin kohtaan vastaus on, että täydellinen. Esteillä syttyy kivasti, mutta ei liikaa. Ei kaahaa, mutta imee silti esteelle, juuri sopivasti. Laukka täydellisen tasainen, säädeltävissä jotenkin. Ravi tasaista. Hypyt tasaisia ja kivoja selästä käsin. Saa ja täytyy puristaa vimmatusti pohkeet kiinni, ettei kiellä. Esteillä myös täytyy ottaa kunnon tuntuma, ei mitään herra O -tuntumaa. Ihana. Kaverit ovat sanoneet, että kieltää herkästi, varsinkin korkeilla, mutta ei se ole koskaan kieltänyt (koputtaa puuta!) minulle, vaikka ollaan korkeimpiakin menty. Eikä minulla läheskään aina ole pohkeet oikeasti hyvin kiinni, tuli eilen todettua.

Niistä korkeista esteistä. Olen aika varma, ettei niin hyvä ratsastuksenopettaja kuin minulla ikinä onkin, ole siltikään aivan täysjärkinen. Olen hypännyt viime aikoina käsittämättömän korkeita esteitä, siis minulle korkeita ja mikä mielenkiintoisinta, ihan hyvällä menestyksellä. Silloin ekalla tunnilla, siis näiden kolmen hyppytunnin ekalla tunnilla, sain jo pienen kosketuksen näihin korkeuksiin. Hyppäsimme tuolloin muistaakseni paljon yksittäisiä esteitä ja sarjoja. Ympyröitä ja voltteja esteiden välissä, muuri-pysty sarjaa, pysähdyksiä ja peruutuksia esteiden jälkeen ja sitä rataa. Meitä on ollut nyt vain kolme ratsukkoa aina tunneilla ja minä olen yleensä (jostain syystä) viimeinen, joka suorittaa eli saan katsella mallia muilta. Yksi okseri oli hillitön - niin kaverikin huusi sen jälkeen! Ajattelin ihan, että sitä lasketaan meille, mutta eheei, ei sanonut mitään, joten minäkin olin ihan hiljaa. En ajatellut juurikaan mitään, vaan annoin vain paaljon pohkeita ja loikattiin - yli! Eikä edes tuntunut missään! En taas tiedä, kuinka tyylipuhtaita suorituksia oli, mutta se oli kyllä ihan hyvä hyppy. En tiedä lainkaan, kuinka korkea se oli, mutta kaveri sanoi, että sitä korotettiin aika vähän ja oli sitten jo 90. En suostu uskomaan, että se oli 80, joten sanoisin, että se oli ainakin 70-75! Härrekyyd!

Eikä siinä vielä kaikki. Eilisellä tunnilla se ei todellakaan jäänyt siihen. Kentällä oli edellisenä päivänä irtohypytetty heppoja, joten siellä oli kolmen esteen kuja toisella pitkällä sivulla. Muuri oli ja pari pystyä ja okseri ja yksi hillitön pysty. Lopuksi oli siis hillitön pysty. Alkuverkat aloitettiin kuitenkin ravilla ja parilla laukkapätkällä. Ilman jalustimia. Kyllä, aivan oikein, ilman jalustimia. Jotan ihmeellistä minullekin on tapahtunut, koska ei ole enää homma eikä mikään mitkään ravit tai laukat ilman jalustimia. No, pieniä ongelmia oli, mutta haluaisin virallisesti syyttää satulaa eikä syy ole lainkaan lihaksettomissa jaloissani. Mimmillä oli satula A, jossa silloin "ekalla" tunnilla oli ihan helppo istua ja keventää ravissa ilman jalustimia, mutta nyt hälle vaihdettiin toisen hepan satula B, joka on täysin kummallinen! Ei lainkaan pysy jalat paikoillaan saatika sitten itse, siinä jotenkin täysin kummallisesti kääntyy johonkin suuntaan ja jalat menevät liian taakse, joka on melko kohtalokasta. Jouduin monta kertaa korjaamaan asentoa hypähtämällä hassun näköisesti eteenpäin... tyhmä, tyhmä satula! Silloin ekalla tunnilla kun ravit onnistui ihan hyvin, pistettiin minut myös laukkaamaan ilman jalustimia. Se oli aika hurjaa, mutta ihan hyvinhän se meni. Keskinmäärin olen meinannut tipahtaa näillä tunneilla n. 3krt/tunti, mutta uskollisesti olen siellä pysynyt. Hyvä minä!

Tästä on tulossa aivan liian pitkä.. sori! Alkuverkkojen jälkeen aloitettiin hyppämään. Hypättiin kuja, ts. sarja, jossa a-osa oli muistaakseni sellainen kiinteä "aita-este", b-osa tavallinen pysty, c-osa okseri. A- ja B-osat olivat korkeudeltaan jotakin 40-60 väliltä, okseri samaa luokkaa, mutta sitäkin korotettiin. Mulla on ollu joku kammo aina sarjoja kohtaan, koska en ehdi ikinä ajattelemaan mitään kehittävää ja fiksua niiden välillä. Paitsi "ÄÄK HARJASTA KIINNI, omg SEURAAVA ögh iiiiik!!". Nyt ei nekään oikeen tuntuneet missään - positiivistä! Pohkeet olisi saaneet olla tiukemmin kiinni, koska lähtivät liitelemään turhan taakse. Samoin myötäys kusi jollain osalla, mutta muuten ei mitään valitettavaa.

Hypättiin paljon pieniä yksittäisiä ja muutamaa radan pätkää. Eivät tuntuneet oikein missään. Pohkeet olisi saanut olla kiinni enemmän - turhan usein tunsin, kuinka omat jalat lähti omille teilleen. Myötäys pääosin ok, joillakin esteillä jäin selvästi suuhun kiinni ja kiskasin turhaan - yleensä niillä pienimmillä. Kamala muistikatkos, en muista lainkaan millaisia tehtäviä menimme... Eräs radanpätkä oli sellainen, että hypättiin pysty "kentän keskustaa" päin, kierrettiin toisesta päädystä ympäri ja edellisen esteen vieressä toinen pysty toiseen suuntaan, kierrettiin taas jonkin verran ja Se Hillitön Pysty, jolla minulla meinasi mennä tasapaino totaalisesti. Lensin kaulalle kummallisesti ja hassun näköisesti, mutta koska Mimmin askeleet (ja täydellisen kehittynyt tasapainoni, ah, tottakai... tai sitten ei...) niin nauroin vain, oikaisin ruotuni ja jatkoin matkaa. Pystyn jälkeen vaihdettiin suuntaa vasempaan kierrokseen ja tultiin sarjalle. Sarjan vika osa, okseri, oli korotettu korkeaksi, muttei kuitenkaan niin korkeaksi mielestäni kuin se äskeinen pysty. A ja B osa meni ok, vähän ne jalat taas huiteli ja se sama myötäys kusi taas, mutta isolle okserille tuli ihan hyvä hyppy! Tällä kertaa ehkä sukelsin enemmän ja tömähdin alastulossa hassusti, mutta muuten ok. Tultiin laukassa alas, ja siitä oli hyvä jatkaa toiselle okserille, joka oli saman kokoinen tai hieman pienempi, kuin se C-osa. Tällainen laukassa tultu käännös tultiin ainakin kaksi kertaa ja olen hyvin ylpeä siitä! Se ei tosin melkein olisi voinut edes epäonnistua, koska Mimmi on sellainen, että ohjaa esteelle, pohkeet kiinni, se on siinä. Mutta silti, jee, etenin esteiden välillä laukassa!

Lopuksi ravattiin pari kierrosta reippaasti ja tultiin vielä kerran jokainen Se hillitön pysty, jossa viimeksikin kusahti alastulo. Tälläkään kertaan ei mennyt ihan nappiin, koska omat jalat lähti lentämään ja tulin aivan liian hiljaa esteelle. Siitä taisi tulla kuva ainakin kuva, ellei videokin, jonka näin vain ohi mennen, huhhuh.. "Sulla hauska tyyli tässä!" :D Lopuksi arvioitiin este noin kasikymppiseksi, hurjaa. Siis minä. Hypännyt 80. Muutaman kerran vielä. Eikä edes tuntunut se korkeus paljon missään! Hihihi. Älkää nyt kuitenkaan luulko, että se korkeus on mulle se pääjuttu. Ei sentään. Se on vaan hauska miettiä, paljonko sitä on hypännyt.

Noniiin, tällainen romaani tällä kertaa. Mulla on kuvia, tai siis tulee olemaan kuvia tuolta tunnilta, kunhan vain saan ne. En tiedä uskallanko julkaista mitään, voi olla aika mielenkiintoisia. Jännittävää kuitenki itse nähdä, miltä oma hyppääminen nykyään näyttää, ja vielä videolla! En ole tainnut videolla nähdä ainuttakaan pätkää, joten mielenkiintoinen (pettymys?!) kokemus tulee olemaan. :D Yritän myös ryhdistäytyä kirjoittamisen suhteen, onneksi tulee kesä ja kärpäset ja aikaaaa! En saanut edes kesätöitä, joten aikaa riittää....... täytyy myös esitellä eräs uusi tuttavuus, joka ei ole hevonen eikä koira, mutta... ;) Siihen asti siis!

Jossittelun jalo taito

Kisaaminen ja muut härdellit siihen liittyen ovat minulla vasta kaukaisessa tulevaisuudessa. Joskus hamassa turvallisessa tai turvattomassa tulevaisuudessa voin kuvitella kisaavani jollain todella hienolla kimmeltelevällä puoliverisellä. Vaihtoehtoisesti pyöreä vaahtokarkilta näyttävä pullaponikin olisi kelpo kisaratsu. Minulla on kisaamisen suhteen paljon haaveita - haaveilen kisaamisesta ja vaikken pidä itseäni kovin kisahenkisenä, niin se olisi todella, todella upeaa. Olisi hienoa viilettää kisaradat läpi sillä kimmeltelevällä peeveellä ja jännätä tuloksia ja tuijotella taivasta ylpiänä nokka pystyssä. Olen aina ratsastuksen aloittamisesta asti ollut sitä mieltä, että minun olisi ehdottomasti pitänyt aloittaa se jo paaljon aikaisemmin. Muksuna jo. Pelkään, että käy loppujen lopuksi niin, ettei "vanha koira opi uusia temppuja" enkä jollain tavalla oppisi kaikkia juttuja. Väkisinkään minä en saa sellaista kokemusta ratsastamisesta kuin kymmenen vuotta ratsastaneet kaverit - se itse kokemus siis jäisi uupumaan.

Jos olisin muksuna aloittanut, niin olisin huomattavasti kokeneempi ja osaavampi eikä tarvitsisi pähkäillä kaiken maailman pohkeenväistöjuttujen tai kääntämisten - alkeiden - kanssa. Voisin vain ratsastaa, koska se tulisi selkärangasta. Jos näin olisi, niin olisin todellakin asunut kisakentillä jo monet kaudet, en ehkä omalla ponilla, koska ei ikinä olisi sellaiseen varaan, mutta jollain ponilla sitten.

Huomasin siellä puomiluokassa, että se kisaaminen todellakin olisi Se juttu. Vaikka jännitti hurjasti niin loppujen lopuksi ei jännittänyt lainkaan niin paljon kuin olisi voinut. Koska se oli Se juttu. Oli aivan mahtavaa opetella sitä rataa, se oli paljon kivempaa kuin mikään! Kävellä rataa läpi ja suunnitella, miten puomeja lähestyy ja mistä suunnasta ja kuinka laajoilla teillä. Samalla, kun korkeammissa luokissa kisaavat kaverit suunnittelivat lyhyitä teitä, niin oli hauska miettiä, että minä voisin tietenkin mennä tuolta, koska siitä tulee niin lyhyt ja hyvä tie. Tai että jos kääntäisin näin lyhyesti, niin kääntyisikö se niin nopeasti - jos oikein kunnolla pohkeella kääntäisin niin kyllä, ei olisi homma eikä mikään. Lopuksi oli kiva huomata, että hei - tämähän sujuu ja minä muistan radan ja tiedän tarkalleen mitä tulen tekemään. Hyvä on, kaikki mitä minun piti lähinnä tietää oli se, että puolipidäte ennen puomeja ja laajat tiet. Mutta ei se mitään, tiesinpähän edes ne! Hyvä on nro 2, oli vain seitsemän 'estettä' ja rata oli tosi helppo. Mutta...!

Jos oikein miettii, niin se jopa harmittaa, että jään kaikesta kisaamisesta tässä vaiheessa paitsi. Minulla on nuoruus meneillään, enkä 'voi' toteuttaa itseäni kunnolla ja tehdä sitä, mitä kaikki kokeneet ja Oikeille kisakentillä aikovat samanikäiset tekevät - eli kisata. Mutta ei, tässä täytyy jumittaa paikallaan ja harjoitella perusjuttuja. Onneksi tämä harmitus on vain melkein ja vain silloin tällöin, koska olen todennut, että miettiminen Ei kannata. Vaatii liikaa aivotyöskentelyä sellainen.

Toisaalta, tässä on niitä positiivisiakin puolia. Koska en osaa mitään, niin minä saan harjoitella ja pähkäillä kaikkia 'aloittelijoiden' juttuja. Luulen saavani paljon enemmän onnistumisen tuntua, kuin vaikka ne kymmenen vuotta ratsastaneet kaveritkin. Minä saan ja voin iloita kaikesta pienestä, kuten vaikkapa onnistuneesta laukannostosta. Muille se on itsestäänselvyys - minullepas ei, hähhää, saanpas hyvän fiiliksen pelkästään siitä!

Ratsasuksen alkeet - jotain syötävää?

Nyt on melkein täydellinen hetki ja fiilis, että voisi kertailla vielä toisviikkoisen ratsastustunnin. Aivan ensimmäisessä postauksessa taisin mainitakin, että minulla on kausia kirjoittamisen suhteen. Joskus irtoaa hyvää juttua, joskus ei mitään. Onneksi minulla ei ole (vielä ;)) kovia lukijapaineita, kyllä minä kestän tuottaa pettymyksen kahdelle Viralliselle (-->) lukijalle, pahoitteluni siis sinne.

Mutta niin, siihen tuntiin. Jatkoimme perusjuttujen harjoittelua, siis lähinnä koulukiemuroita. Viime kisoissa olin kertonut pienoisesta kauhustani suurta sotanorsun kokoista hevosta kohtaan, olkoon hän siis Herra O. Kyseessä ilmeisesti aika menestynyt ratsu, joka viettelee vanhus(no, 15-vuotias hän vasta on. Kai.)päiviään harrasteratsuna. Vaikkei kenellekään varmasti sanoisi kutsumanimi mitään ja olenhan täällä muitakin ponien nimiä jo maininnut, niin puhutaan hänestä silti pelkkänä pyöreänä pallona, eli O-kirjaimena. Se on oikein kuvaava kyllä. O ei oikeasti ole edes kovin iso, mutta tallin isoimpia tällä hetkellä. Säkää on varmaan rapiat 160, ehkä 165 tms, olen aika huono arvioimaan. Ihan sopivan hevosen kokoinen kuitenkin. Sillä on aina yhtä mielenkiintoista ratsastaa, sillä sillä on niin erikoiset askeleet. Siirtymiset ovat ennen kaikkea kummallisia, jos voitte kuvitella jonkun Totilaan hypähtävät, lennokkaat askeleet, niin siltä ne tuntuu. Vaikkei todellakaan näytä siltä. Okei, hyvä on, huono esimerkki, en ole varmaan ikinä nähnyt Totilaan menevän missään "normaalisti", ilman piffejä ja paffeja. No - nevermind - ravin noustessakin O vain "kasvaa" jalkovälissä ja siinä ensimmäisen askeleen aikana nousee varmaan parikymmentä senttiä siitä, missä käynnin aikana on. Varsinkin, jos hänet pikkuisen punkeron saisi toimimaan niin, että vain hipaisu riittäisi - avuille kunnolla, niin se on sellainen. Itse ravi on jotain niin järkyttävää, ettei tietoakaan kamalemmasta. Siellä jos "vaan istuu" niin satulasta pomppaa joka askeleella parikymmentä senttiä irti ja samalla vauhdilla alas. A-U. Laukka tosin korvaa kaiken, se on jotain niin taivaallista, ettei toista. Oh. Samoin O:n ohjastuntuma on ehkä se, että pitää pikkusormilla ohjien päästä kiinni ja liikuttaa toisen nivelen toista neljännestä.

Tunnilla teimme kaikkia perusjuttuja. Siirtymisiä, pysähdyksiä, puomeja, takaosakäännöksiä (tai etuosa..), pohkeenväistöä, peruutuksia. O oli hieman tahmea, eikä edes vähääkään. En osannut istua, enkä osannut keriä ohjia tarpeeksi, koska olen viimeksi kesällä mennyt hällä ja toki oli muuttunut siinä ajassa hieman. Peruutuksissa sain tapella aika tavalla, samoin pohkeenväistössä. Peruutuksissa jämähti koko hevonen siihen paikkaan ja häntä vaan viuhui. En osannut tarpeeksi ehkä vaatia ja loppujen lopuksi peruutus onnistui molemmista ohjista vetämällä ja keräämällä lisää ohjia. Olisi pitänyt pitää SE ohjastuntuma eikä löysätä ollenkaan - löysäsin nimittäin luvattoman paljon heti peruutuksen jälkeen. Etuosankäännökset (Piti Googlata varmistukseksi :D) eivät nekään ottaneet onnistuakseen. Vähän - paljon vaativat nämä vielä fiksausta, mutta eiköhän ne pian ala juurtua sinne selkärankaan.

Jostain syystä olin laukan kohdalla aivan varma, että ohjaan sen hemmetin pyramidin kokoisen elukan esteelle vahingossa, enkä siis uskaltanut nostaa yhtäkään laukkaa. Tässä numero yksi asia mistä pitäisi päästä eroon. Se on enemmän kuin mahdollista, että minä ohjaan vahingossa hepan 80-korkuiselle esteelle ja että se vielä hyppää sen. En ihmettelisi lainkaan. No, puomeilla pääsin taivaaseen eli kun O hetkellisesti vaihtoi laukalle, oohh sitä laukkaa! Täydellistä.

Lopuksi jokainen hyppäsi pienen ristikon. Korkeutta oli ehkä 20 siis ja minä olen tietenkin niin etevä, että O hyppäsi sieltä korkeammasta, n 30cm korkuisesta päädystä. Ei siinä mitään, se oli varmaan tasaisin hyppy, missä olen ikinä istunut. Lähti kummallisen kaukaa enkä ollut kovin valmistautunut siihen, eli taisin tulla vähän perässä. Tai ei - hyökkäsin kaulalle sukeltelemaan heti kun huomasin, että ohhoh sehän hyppää. Mutta tämän hypyn perusteella O vaikuttaa oikein kelpoiselta hyppääjältä. Olisi kiva koklailla joskus enemmänkin.

Tunti oli vähän töhö. O on kiva, tiedän, että se on kiva. Tällä tunnilla se ei kuitenkaan ollut ja se vähän jäi vähän ärsyttämään. Mikään ei Oikeasti Onnistunut ja jutut kusahti suurimmaksi osaksi. Ehkä sillä oli vaan huono päivä ja seuraavalla kerralla onnistuu paremmin. Jos ei onnistu, niin sitä seuraavalla kerralla sitten. Sitten vaan opetellaan ratsastamaan ja mennään niin kauan, että onnistuu. Siihen pyritään.

Henkisen tasapainon koettelua

Näemmä muut viettävät railakasta vappua hienossa säässä, kun taas minä olen kotona ja kirjoitan blogia. Ratsastusblogia. Kaksi vuotta sitten ei olisi tullut mieleenkään eikä varmaan viime vuonnakaan. No, olen ihan tyytyväinen tähän, koska olen koko viikonlopun ollut - missä muuallakaan - tallilla. Lapannut sitä itseään ja hiekkaa selkä vääränä, joskin selkäni ei ole ollut lainkaan kipeä, eli on täytynyt tapahtua jonkinlainen ergonominen muutos työasennossa. Monia muita uusia lihaksia olen kyllä löytänyt senkin edestä. Positiivista se kuitenkin on, ehkä minulla on vielä mahdollisuuksia löytää sisäinen kehonrakentajani. Tai vaan sisäinen paskanlappaajani.

En minä turhaan ole tallilla hillunut koko viikonloppua. Olin jälleen kisahoitajana, ainakin puoliksi, sillä kiristettynä ja uhkailtuna minut pakotettiin osallistumaan puomiluokkaan. Olen siis virallisesti avannut hurjan esteratsastajan kisauran - vapiskaa Fagerströmin Nina ja muut! Hmm, EHKÄ voitte ainakin hetkisen hengähtää, tässä saattaa jokunen vuosi vierähtää ennen kuin minut päästetään osallistumaan edes siihen viiteenkymppiin. Puomiluokasta selvittiin kuitenkin kunnialla. Kaikki palkittiin - sain noin kymmensenttisen pienen pokalin, karkkia ja lahjakortin buffettiin. Ja mitalin, joka sivumennen sanoen on sellainen, että kun pitää narun päästä kiinni, niin se mitali melkein lähtee ylöspäin leijumaan. Aika muovinen härpäke siis! Kyllä minä olisin kirpaisevalla 15€ jälki-ilmoittautumishinnalla (olen koko ajan kirjoittamassa jälkiehkäisy, miksi?!) toivonut jotain muuta kuin muovia. Vaikka...suurempaa karkkipussia! Ehkä sinne lähdettiin kuitenkin vain kokemuksen takia, mutta silti.

Niin se rata. Se sisälsi seitsemän estettä, muutaman puomitehtävän ja muutama sellainen pieni ristikko. Uljas kisaratsuni Amii - pullea, pieni ja vaalea poni - selvitti radan hienosti ravissa, aivan kuten olin suunnitellutkin. Muutamilla puomeilla olisin voinut napauttaa vähän pohkeilla, että olisi kunnolla ravannut yli eikä olisi hyytynyt vallan. Muussa ei omasta mielestäni ollut valitettavaa - jalat taisi heijata normaaliin tahtiin, samoin kädet. Videosta jälkeenpäin näkyy myös, että olin oikein tanakassa etukumarassa radan ajan, aivan kuten minulla on viime aikoina ollut tapana. Pitäisi varmaan kehitellä se köysisysteemi pitämään ruoto suorassa. Ratsastuksenopettajaltani kuului kommentti "siisti ja hyvä ratsastus", joka lämmitti mieltä paljon. Kivaa, että minunkin ratsastuksestani voi sanoa niin!

Tunti oli kisojen vuoksi siirtynyt taas lauantaille. "Sulle Pinja ja varusteena vain suitset", kuului ohjeet. !?!?!?!?!?! ILMAN SATULAA? Kaikki?! MINÄ? PINJALLA? Aikaisemminhan olen mennyt ilman satulaa... ehkä tasan 4 kertaa, enkä ikinä tunnilla. Tai ravannut kovin paljoa. Pienellä shettiksellä menin jopa kaksi kertaa peräkkäin ilman satulaa ja vaikka se oli silloin maailman kamalinta, niin jälkeen päin ajatellen se oli mahtavaa! Sen pienet tikitysaskeleet ja pieni laukka oli mahtavaa! Aika kuultaa muistot, vai mitä?

Aivan kuten tiedätte, minulla on ollut pieniä ongelmia harjoitusravissa. Ilman jalustimia jne. Joskin ne ovat vähitellen vähentyneet ja helpottuneet, mutta silti, ilman satulaa?! Olin jo melko varma aikaisesta kuolemasta ja kauhukuvista, miten poni pelästyy jotakin ja lähtee nelistämään karkuun. Näin, miten saan leipoa kakkuja vielä ensi viikollakin. Olen tosi optimistinen ajattelija, vai mitä? Tällä taktiikalla kuitenkin voi aina yllättyä iloisesti - ja niinhän kävi! Kunhan olin tottunut muutaman käyntikierroksen jälkeen istumaan satulatta ja tottunut ajatukseen, että ei satulaa, vain selkä, niin se oli hurjan hauskaa! Myönnän, että olin aivan julmetun kauhuissani puunatessa ponia ja niitä suitsia laittaessa. Ja varsinkin silloin, kun kentällä oli tarkoitus punnertaa selkään. Siinä ensimmäisiä askelia kävellessä oli vielä sellainen epätoivoinen olo, että ei tuu mitään, mutta sitten se alkoi sujua. Ensimmäiset raviaskeleet oli toki mielenkiintoisia. Huojuin ja hyllyin ja tytisin vain, mutta en tippunut. Pari kertaa oli pakko tiputtaa käynnille, koska tasapaino meinasi hävitä. "Älä luovuta!" Enkä muuten luovuttanut! Loppujen lopuksi Pinjan askeleet olivat jotain maailman tasaisinta, eivätkä tuntuneet missään.

Sen sijaan keventäminen hieman tuntui... Melkein en olisi ikinä uskonut, että minäkin ihan tosissaan haluan istua harjoitusravissa mieluummin, kuin keventää. Mutta viekää vaan satula ja jalustimet ja pistäkää keventämään, niin JO alkaa harjoitusravi tuntua miellyttävältä. Ihan hemmetin miellyttävältä. Minkäs teet, kun ei ole mitään lihaksia, joilla keventää. Okei, on minulla jotkut, koska ei se NIIN pahalta tuntunut, edes seuraavana päivänä, mutta oi sitä tuskaa siinä tehdessä. Ravattiin neljää puomia siinä samalla ja niissä varsinkin tumpsahti kivasti... Olisin varmaan saanut laukata, jos olisin halunnut, mutta koska se olisi tietänyt varmaa kakunleipomista, niin en edes pistänyt vastaan: "tuu sä ravissa nää puomit".

Lopuksi oli aivan liian monta epäonnistunutta yritystä ja aivan liian vähän onnistuneita hyppy-yrityksiä. Lopuksi nimittäin jokaisen piti tulla neljä tai viisi puomia, sekä pieni ristikko. Minä olin ponin harjassa kiinni jo siellä puomien alkupäässä ja siksi meni vähän metsään kerran - ehkä toisen - ehkä jopa kolmannen ja neljännen kerran, mutta kyllä me se sitten ylitettiin. Ilman yhtäkään maankamaran syleilyä. Kaverin seisoessa hevosella toisella puolella ja ratsastusopettajan toisella puolella. Kyllä, kyllä me se ylitettiin. Ja jopa niin, että olin valmistautunut huomattavasti isompaan loikkaan, mutta se olikin sellainen piskuinen askel!

Yhteenvetona voisin sanoa, että ilman satulaa meno on hurjan kivaa, kunhan vielä opin sen. On kivaa, kun voi vaan humpsutella menemään harjoitusravissa (ja pitää siitä) ja antaa ponin selän lämmittää takapuolta. Kiva tuntea ponin lapojen liikkeet polvien kohdalla ja huomata, että siellä selässä ei oikeasti olekaan vaikea pysyä. Huomasin myös, että omat kädet pysyivät paremmin paikoillaan ja oikeassa paikassa. Tai sitten se oli vain näkö(tunto?)harhaa ja ulkopuolinen olisi lähinnä nauranut. Lujaa. Syvästi. Hirnuen. 

Vielä olisi kertaamatta yksi ratsastustunti viikon takaa, sitä odotellessa! Siinä riittääkin kerrottavaa. Viikon päästä odottaisi myös uusi kisahoitajareissu, jos tällä kertaa oikeasti pelkkä kisahoitaja...