keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Jossittelun jalo taito

Kisaaminen ja muut härdellit siihen liittyen ovat minulla vasta kaukaisessa tulevaisuudessa. Joskus hamassa turvallisessa tai turvattomassa tulevaisuudessa voin kuvitella kisaavani jollain todella hienolla kimmeltelevällä puoliverisellä. Vaihtoehtoisesti pyöreä vaahtokarkilta näyttävä pullaponikin olisi kelpo kisaratsu. Minulla on kisaamisen suhteen paljon haaveita - haaveilen kisaamisesta ja vaikken pidä itseäni kovin kisahenkisenä, niin se olisi todella, todella upeaa. Olisi hienoa viilettää kisaradat läpi sillä kimmeltelevällä peeveellä ja jännätä tuloksia ja tuijotella taivasta ylpiänä nokka pystyssä. Olen aina ratsastuksen aloittamisesta asti ollut sitä mieltä, että minun olisi ehdottomasti pitänyt aloittaa se jo paaljon aikaisemmin. Muksuna jo. Pelkään, että käy loppujen lopuksi niin, ettei "vanha koira opi uusia temppuja" enkä jollain tavalla oppisi kaikkia juttuja. Väkisinkään minä en saa sellaista kokemusta ratsastamisesta kuin kymmenen vuotta ratsastaneet kaverit - se itse kokemus siis jäisi uupumaan.

Jos olisin muksuna aloittanut, niin olisin huomattavasti kokeneempi ja osaavampi eikä tarvitsisi pähkäillä kaiken maailman pohkeenväistöjuttujen tai kääntämisten - alkeiden - kanssa. Voisin vain ratsastaa, koska se tulisi selkärangasta. Jos näin olisi, niin olisin todellakin asunut kisakentillä jo monet kaudet, en ehkä omalla ponilla, koska ei ikinä olisi sellaiseen varaan, mutta jollain ponilla sitten.

Huomasin siellä puomiluokassa, että se kisaaminen todellakin olisi Se juttu. Vaikka jännitti hurjasti niin loppujen lopuksi ei jännittänyt lainkaan niin paljon kuin olisi voinut. Koska se oli Se juttu. Oli aivan mahtavaa opetella sitä rataa, se oli paljon kivempaa kuin mikään! Kävellä rataa läpi ja suunnitella, miten puomeja lähestyy ja mistä suunnasta ja kuinka laajoilla teillä. Samalla, kun korkeammissa luokissa kisaavat kaverit suunnittelivat lyhyitä teitä, niin oli hauska miettiä, että minä voisin tietenkin mennä tuolta, koska siitä tulee niin lyhyt ja hyvä tie. Tai että jos kääntäisin näin lyhyesti, niin kääntyisikö se niin nopeasti - jos oikein kunnolla pohkeella kääntäisin niin kyllä, ei olisi homma eikä mikään. Lopuksi oli kiva huomata, että hei - tämähän sujuu ja minä muistan radan ja tiedän tarkalleen mitä tulen tekemään. Hyvä on, kaikki mitä minun piti lähinnä tietää oli se, että puolipidäte ennen puomeja ja laajat tiet. Mutta ei se mitään, tiesinpähän edes ne! Hyvä on nro 2, oli vain seitsemän 'estettä' ja rata oli tosi helppo. Mutta...!

Jos oikein miettii, niin se jopa harmittaa, että jään kaikesta kisaamisesta tässä vaiheessa paitsi. Minulla on nuoruus meneillään, enkä 'voi' toteuttaa itseäni kunnolla ja tehdä sitä, mitä kaikki kokeneet ja Oikeille kisakentillä aikovat samanikäiset tekevät - eli kisata. Mutta ei, tässä täytyy jumittaa paikallaan ja harjoitella perusjuttuja. Onneksi tämä harmitus on vain melkein ja vain silloin tällöin, koska olen todennut, että miettiminen Ei kannata. Vaatii liikaa aivotyöskentelyä sellainen.

Toisaalta, tässä on niitä positiivisiakin puolia. Koska en osaa mitään, niin minä saan harjoitella ja pähkäillä kaikkia 'aloittelijoiden' juttuja. Luulen saavani paljon enemmän onnistumisen tuntua, kuin vaikka ne kymmenen vuotta ratsastaneet kaveritkin. Minä saan ja voin iloita kaikesta pienestä, kuten vaikkapa onnistuneesta laukannostosta. Muille se on itsestäänselvyys - minullepas ei, hähhää, saanpas hyvän fiiliksen pelkästään siitä!

6 kommenttia:

  1. Kyllä susta viel kisaaja tulee! Ahkeraa harjoittelua niin pian pääset jo hyppäämään pieniä luokkia ja siit koko ajan isompiin matkata ;) Hiljaa hyvä tulee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi kiitos ihanasta kommentista! :D No, tavoitteet on sinne, mutta sitten tulee vastaan ystävämme raha..

      Poista
  2. Täältä löytyy myös yksi, joka haluaisi kisata enemmän! Olen käynyt 2 koulukisat. Ja viime viikolla kävin 40cm ja 60cm hyppäämässä. Alas tultiin 60cm. Usko tai älä ei harmittanut tippuminen yhtään.

    Olen ratsastanut 2 vuotta ja olen toivonut myös, että kumpa olisin aloittanut ratsastamisen aikasemmin. Mutta miten se sanonta menikään "Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan". Aina sitä voi miettiä miks ei alottanut. Mutta oon tyytyväinen siitä, että aloitin ratsastuksen. Kaikki oppii, jotkut nopeammin jotkut hitaammin. Minä varmaan kuulun niihin nopeampiin kun olen samantasoinen kuin, 4 vuotta ratsastanut. Ei ne vuodet oikeastaan ratkaise. :)

    Anteeksi romaani! Ois tullu pidempikin, jos en olisi lyhentänyt! Kurkaa, jos uskallat toi mun blogi :)

    http://elamatallilla.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa, että on näitä sieluntovereita! Mäkin voisin varmaan kehaista itseäni, kyllä mä mielestäni kuitenkin ihan kohtalaisesti ratsastelen, vaikka vain n. puolitoista vuotta ollaan harrasteltu. Jotkut asiat kusee enemmän ja vähemmän ja toisinaan ei lainkaan. En kyllä osaa lainkaan miettiä, minkä tasoinen olen. Piskuinen yksityistalli kun on, niin käyn samalla tunnilla 10 vuotta harrastaneiden kanssa ja teen samat jutut aina jotenkin onnistuen. Hmh. :D Ja noista tippumisista, ei niiden pidäkään harmittaa! Ne on parhaita, kunhan ei loukkaa kovin pahasti! ;D

      Romaanit on jees! ;) Kiitos kovasti ihanasta kommentista ja minä vilkuilen blogiasi! Myötätsempit ratsastuksen saloihin tutustumiseen! ;)

      Poista
  3. Hei älä mieti että olisit liian vanha. Isäni aloitti ratsastuksen yli 50-vuotiaana. Ei toki haaveile kisakentistä, ja on omassa lapsuudessaan ratsastanut, mutta kuitenkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kiitos kommentista! :D Niinpä niin, suunta on vain ylöspäin siis.. ;)

      Poista

Asiallisia kommentteja kiitos!