Näemmä muut viettävät railakasta vappua hienossa säässä, kun taas minä olen kotona ja kirjoitan blogia. Ratsastusblogia. Kaksi vuotta sitten ei olisi tullut mieleenkään eikä varmaan viime vuonnakaan. No, olen ihan tyytyväinen tähän, koska olen koko viikonlopun ollut - missä muuallakaan - tallilla. Lapannut sitä itseään ja hiekkaa selkä vääränä, joskin selkäni ei ole ollut lainkaan kipeä, eli on täytynyt tapahtua jonkinlainen ergonominen muutos työasennossa. Monia muita uusia lihaksia olen kyllä löytänyt senkin edestä. Positiivista se kuitenkin on, ehkä minulla on vielä mahdollisuuksia löytää sisäinen kehonrakentajani. Tai vaan sisäinen paskanlappaajani.
En minä turhaan ole tallilla hillunut koko viikonloppua. Olin jälleen kisahoitajana, ainakin puoliksi, sillä kiristettynä ja uhkailtuna minut pakotettiin osallistumaan puomiluokkaan. Olen siis virallisesti avannut hurjan esteratsastajan kisauran - vapiskaa Fagerströmin Nina ja muut! Hmm, EHKÄ voitte ainakin hetkisen hengähtää, tässä saattaa jokunen vuosi vierähtää ennen kuin minut päästetään osallistumaan edes siihen viiteenkymppiin. Puomiluokasta selvittiin kuitenkin kunnialla. Kaikki palkittiin - sain noin kymmensenttisen pienen pokalin, karkkia ja lahjakortin buffettiin. Ja mitalin, joka sivumennen sanoen on sellainen, että kun pitää narun päästä kiinni, niin se mitali melkein lähtee ylöspäin leijumaan. Aika muovinen härpäke siis! Kyllä minä olisin kirpaisevalla 15€ jälki-ilmoittautumishinnalla (olen koko ajan kirjoittamassa jälkiehkäisy, miksi?!) toivonut jotain muuta kuin muovia. Vaikka...suurempaa karkkipussia! Ehkä sinne lähdettiin kuitenkin vain kokemuksen takia, mutta silti.
Niin se rata. Se sisälsi seitsemän estettä, muutaman puomitehtävän ja muutama sellainen pieni ristikko. Uljas kisaratsuni Amii - pullea, pieni ja vaalea poni - selvitti radan hienosti ravissa, aivan kuten olin suunnitellutkin. Muutamilla puomeilla olisin voinut napauttaa vähän pohkeilla, että olisi kunnolla ravannut yli eikä olisi hyytynyt vallan. Muussa ei omasta mielestäni ollut valitettavaa - jalat taisi heijata normaaliin tahtiin, samoin kädet. Videosta jälkeenpäin näkyy myös, että olin oikein tanakassa etukumarassa radan ajan, aivan kuten minulla on viime aikoina ollut tapana. Pitäisi varmaan kehitellä se köysisysteemi pitämään ruoto suorassa. Ratsastuksenopettajaltani kuului kommentti "siisti ja hyvä ratsastus", joka lämmitti mieltä paljon. Kivaa, että minunkin ratsastuksestani voi sanoa niin!
Tunti oli kisojen vuoksi siirtynyt taas lauantaille. "Sulle Pinja ja varusteena vain suitset", kuului ohjeet. !?!?!?!?!?! ILMAN SATULAA? Kaikki?! MINÄ? PINJALLA? Aikaisemminhan olen mennyt ilman satulaa... ehkä tasan 4 kertaa, enkä ikinä tunnilla. Tai ravannut kovin paljoa. Pienellä shettiksellä menin jopa kaksi kertaa peräkkäin ilman satulaa ja vaikka se oli silloin maailman kamalinta, niin jälkeen päin ajatellen se oli mahtavaa! Sen pienet tikitysaskeleet ja pieni laukka oli mahtavaa! Aika kuultaa muistot, vai mitä?
Aivan kuten tiedätte, minulla on ollut pieniä ongelmia harjoitusravissa. Ilman jalustimia jne. Joskin ne ovat vähitellen vähentyneet ja helpottuneet, mutta silti, ilman satulaa?! Olin jo melko varma aikaisesta kuolemasta ja kauhukuvista, miten poni pelästyy jotakin ja lähtee nelistämään karkuun. Näin, miten saan leipoa kakkuja vielä ensi viikollakin. Olen tosi optimistinen ajattelija, vai mitä? Tällä taktiikalla kuitenkin voi aina yllättyä iloisesti - ja niinhän kävi! Kunhan olin tottunut muutaman käyntikierroksen jälkeen istumaan satulatta ja tottunut ajatukseen, että ei satulaa, vain selkä, niin se oli hurjan hauskaa! Myönnän, että olin aivan julmetun kauhuissani puunatessa ponia ja niitä suitsia laittaessa. Ja varsinkin silloin, kun kentällä oli tarkoitus punnertaa selkään. Siinä ensimmäisiä askelia kävellessä oli vielä sellainen epätoivoinen olo, että ei tuu mitään, mutta sitten se alkoi sujua. Ensimmäiset raviaskeleet oli toki mielenkiintoisia. Huojuin ja hyllyin ja tytisin vain, mutta en tippunut. Pari kertaa oli pakko tiputtaa käynnille, koska tasapaino meinasi hävitä. "Älä luovuta!" Enkä muuten luovuttanut! Loppujen lopuksi Pinjan askeleet olivat jotain maailman tasaisinta, eivätkä tuntuneet missään.
Sen sijaan keventäminen hieman tuntui... Melkein en olisi ikinä uskonut, että minäkin ihan tosissaan haluan istua harjoitusravissa mieluummin, kuin keventää. Mutta viekää vaan satula ja jalustimet ja pistäkää keventämään, niin JO alkaa harjoitusravi tuntua miellyttävältä. Ihan hemmetin miellyttävältä. Minkäs teet, kun ei ole mitään lihaksia, joilla keventää. Okei, on minulla jotkut, koska ei se NIIN pahalta tuntunut, edes seuraavana päivänä, mutta oi sitä tuskaa siinä tehdessä. Ravattiin neljää puomia siinä samalla ja niissä varsinkin tumpsahti kivasti... Olisin varmaan saanut laukata, jos olisin halunnut, mutta koska se olisi tietänyt varmaa kakunleipomista, niin en edes pistänyt vastaan: "tuu sä ravissa nää puomit".
Lopuksi oli aivan liian monta epäonnistunutta yritystä ja aivan liian vähän onnistuneita hyppy-yrityksiä. Lopuksi nimittäin jokaisen piti tulla neljä tai viisi puomia, sekä pieni ristikko. Minä olin ponin harjassa kiinni jo siellä puomien alkupäässä ja siksi meni vähän metsään kerran - ehkä toisen - ehkä jopa kolmannen ja neljännen kerran, mutta kyllä me se sitten ylitettiin. Ilman yhtäkään maankamaran syleilyä. Kaverin seisoessa hevosella toisella puolella ja ratsastusopettajan toisella puolella. Kyllä, kyllä me se ylitettiin. Ja jopa niin, että olin valmistautunut huomattavasti isompaan loikkaan, mutta se olikin sellainen piskuinen askel!
Yhteenvetona voisin sanoa, että ilman satulaa meno on hurjan kivaa, kunhan vielä opin sen. On kivaa, kun voi vaan humpsutella menemään harjoitusravissa (ja pitää siitä) ja antaa ponin selän lämmittää takapuolta. Kiva tuntea ponin lapojen liikkeet polvien kohdalla ja huomata, että siellä selässä ei oikeasti olekaan vaikea pysyä. Huomasin myös, että omat kädet pysyivät paremmin paikoillaan ja oikeassa paikassa. Tai sitten se oli vain näkö(tunto?)harhaa ja ulkopuolinen olisi lähinnä nauranut. Lujaa. Syvästi. Hirnuen.
Vielä olisi kertaamatta yksi ratsastustunti viikon takaa, sitä odotellessa! Siinä riittääkin kerrottavaa. Viikon päästä odottaisi myös uusi kisahoitajareissu, jos tällä kertaa oikeasti pelkkä kisahoitaja...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiallisia kommentteja kiitos!