Maastoköpöttely

Olen tässä vuoden aikana ollut nopeasti laskettuna kuusi kertaa maastossa ratsain. Kaikkiaan kolmella eri hevosella - tai yhdellä hevosella ja kaksi muuta poneja. Ensimmäinen lenkkini ikinä oli Piccolalla, pullealla ja pienellä, siis tosi pienellä, n 125cm korkealla ponilla, joka siis on auttamatta liian pieni isolle ruholleni, mutta hyvin hää on jaksanut ja jaksaa edelleen. Lenkillä oli tuolloin ainakin kahdeksan ratsukkoa, ellei enemmänkin. Se oli hyvä lenkki, lähinnä ravailua pitkin nättejä metsämaisemia ja ilmakin oli muistaakseni hyvä. Siitä jäi ihan hyvä maku ja poni oli paras. Samaisella ponilla on mennyt kaksi muutakin lenkkiä ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että Piccola on paras maastoponi ikinä. Ehdottomasti mieleenpainuvin lenkki oli tässä alkuvuodesta, Piccolalla ja laukkamaasto oli kyseessä. Ratsukkoja oli matkassa viisi. Lunta pyrytti hieman ja olin letkassa toiseksi viimeinen, edessä meni kaksi hevosta ja yksi poni, takana kolmas poni.

Se oli täydellistä. Laukattiin Paljon ja opettajan eli vetäjän käsite "rauhallista laukkaa" unohtui toisinaan, samoin "laukataan ehkä vähän reippaammin" oli hauska kokea. Hötöä lunta oli edellisenä päivänä satanut kymmenisen senttiä ja pohjalla oli ollut ties kuinka paljon, täydellinen pohja siis. Ensimmäisenä tarvottiin energiaa hieman pois peltotiellä, johon lunta oli kasaantunut korkeammiksi kinoksiksi. Rauhallisella ravilla lämmitettiin hieman ratsastajien lihaksia ja siinä vaiheessa muistan, miten iski epätoivo siinä, miten tämä poniparka ei LAINKAAN pysy kädessä ja miten se tikittääkin näin lujaa. Lumi tuiskusi silmään ja siristelemällä mentiin eteenpäin (huvitti, miten takana ollut kaverini kertoi, miten hän piti siinä vaiheessa suurimman osan matkaa silmät kiinni. "Ponilla on silmät, kyl ne riittää!", hän sanoi...), ärsytys ponia kohtaan kasvoi sietämättömäksi. Jossain vaiheessa huomasin kaikeksi onneksi, että ei se nyt ehkä niin kamala olekaan, kyllähän tässä nyt köpöttelee tikitysravissa.

Se oli vasta riemun alkua. Päästessämme peltotielle, jota oli aurattukin joskus, nostimme laukan. Ja SE oli menoa. Eräältä toiselta lenkiltä ja toisella ponilla minulle oli iskenyt pieni trauma sitä vauhtia kohtaan ja sen ko. ponin pomppuista laukkaa, olin siis enemmän kuin kauhuissani tulevasta. PÖH! Se vauhti, se verdammtin (saksaa!) tunne, kun tuntee, miten poni venyttää ja venyttää askelta ja kun se liike tulee sieltä takaa eteen voimalla. Muistan, miten vauhdin kiihtyessä olin hieman kauhuissani jo, mutta sitten ajattelin tarkalleen "ÄLÄ AJATTELE!!" ja kaikki ikään kuin unohtui - se oli sitä hetkessä elämistä jos mikä. Perse ylös satulasta, jalat kiinni kylkiin, harjasta kiinni ja toivoin parasta. Lumi pöllysi ja voin vain kuvitella minkälainen näky olisimme olleet ulkopuolisen silmin.

Hidastus oli mielenkiintoinen. :D Kaikki ei suinkaan mennyt kuin oppikirjassa, vaan vetäjä tyssäsi ensimmäisenä, kaikki muut menivät ohi siitä ja Piccola hidasti vasta siinä vaiheessa, kun edessä oleva pysähtyi poikittain tielle ja me mentiin melkein päin. Järjestyksen palattua kävelimme hetken ja ravasimme vähän. Peltotien muuttuessa metsäiseksi maisemaksi, nostimme sen niin kuuluisan rauhallisen laukan. Oli se huomattavasti rauhallisempaa kuin ensimmäinen pätkä ja kaikki pysyi hyvin käpälässä, mutta silti, oli se aika lujaa. Maasto oli upea. Paksu lumikuorrute puissa, paljon ylä- ja alamäkiä, kiemurteleva tie ja kavioiden tasainen tahti oli terapeuttista mielelle. Minulle on juurtunut mieleen se, miten ensimmäisinä laukkaavien hevosten kavioista lensi lumikokkareita suoraan päin pläsiä. :D Samoin se, miten huomasin jossain vaiheessa, että kyllä mä osaisin istua nätisti laukassa, mutta en vain jaksa. Ensimmäinen pätkä taisi verottaa voimia aika rutkasti, kiitos erittäin huonon lihaskuntoni. :D

Jossain vaiheessa nousimme laukassa pientä mäkeä ylös, siinä mäessä maisema muuttui aukeammasta taas metsätieksi. TSÄDÄM ja metsästä juoksi tien yli PEURA! Hevoset tyssäsi, kaikki tyssäsi, Piccola tyssäsi ja minä, mitä minä teen? En tyssännyt! En ollut oikeassa ajassa lainkaan ja lensin oikein hienossa kaaressa Piccolan olemattoman kaulan yli tutustumaan lumiseen alustaan, ohjat tukevasti kädessä ja mielessä olikin vain se, että oumaigaad, poni, älä karkaa! Takana oleva kaveri melkein laukkasi ylitse, mutta onneksi meni sopivasti ohi tai pysähtyi ennen minua. Mihinkään ei sattunut, paitsi käteen, koska jotenkin törmäsin Piccolan jalkaan tms. Ja sitten NAURETTIIN! :D Kenellekään muulle kuin minulle ei voi käydä noin! Lupasin käsi sydämellä kakkua, koska se tippuminen oli vain niin hieno! Viikon päästä syötiinkin mokkapaloja. :)

Matka jatkui mieli keveänä. Viimeinen (muistaakseni viimeinen) laukkapätkä laukattiin ISO ylämäki ylös ja siinä tutustuttiin taas käsitteeseen laukataan ehkä vähän reippaammin. Se ei kyllä enää tuntunut missään sen ensimmäisen lujan laukan jälkeen, paitsi jaloissa! Kaverin poni takana oli (on!) vähän kuumuvampaa sorttia ja se lähtikin siinä vaiheessa käpälästä oikein kunnolla, meni ohi niin, että hippulat vaan vinkui! Ihmettelin kyllä siihen asti, miten se ei ole jo lähtenyt käsistä lainkaan, ehkä pitää vaan kehaista kaverin ratsastustaitoja. ;)

Loppureitti oli hieno. Reittiin sisältyi myös maastoesteitä, mutta jotka minä nynnynä ohitin... jälkeenpäin vähän harmittaa, mutta minkäs teet. Sain kyllä hyvää esimakua, kun kävelimme kavalettimaisesti olevia puita ylitse ja Piccola hyppäsi niistä pari. Kuten yleensä, Piccola hyppäsi, minä en. Roikuin kaulalla idiootin näköisenä, mutta en tippunut. Kaveri sen sijaan takana sai kyllä hyvät naurut. Tallille takaisin päästyämme, juteltiin ja ihasteltiin ja voivoteltiin, kuinka hienoa oli, kotona Facebookin välityksellä jaettiin fiiliksiämme ja vielä koulussa seuraavana päivänä oltiin aivan fiiliksissä, niin hieno lenkki se oli.

Muut lenkit ovat olleet raviköpöttelyjä, jotka eivät ole jääneet millään tavalla erikoisesti mieleen. Viikko sitten sunnuntaina oltiin tosin taas samaisella reitillä täysin samalla kokoonpanolla, mutta ei laukattu, koska oli niin liukasta. Piccolalla, jolla ei ole edes kenkiä, oli hieman uhkarohkeaa liukastella siellä. Piccolan kanssa kyllä otettiin pienet spurtit, että saatiin muut kiinni. Oli hieno ilma ja kiva lenkki, kyllä! Hankikannossa tarpoessa oli kyllä mielenkiintoista tuntea ponin liikkeet ja miten se yhtäkkiä häviää alta tai kasvaakin suuremmaksi. Kokemustakokemusta, sitä tarvitsenkin!