Kirjoituskyvyttömyys

Olen ollut häpeällisen laiska tekemään raportteja ratsastuksesta, eikä jostain syystä vieläkään oikein inspiroi. Joko ei ollenkaan ole aikaa tai yhdessä vaiheessa olin varmaan kuukauden pääsemättä tunnille ja sitten... no sitten ei ole kyllä ollut mitään kerrottavaakaan. Tai olisi, siitä The Ratsastuskoulun Ratsastustunnista voisi vääntää vaikka millä mitalla, mutta olen yrittänyt ja onnistunutkin hyvällä menestyksellä unohtamaan sen. Jossain vaiheessa blogista hävisi yksi lukija, jota en yhtään ihmettele, mutta nyt teitä on tullut kaksi lisää (MIKSI?!!) ja ilmeisesti jotain anonyymejäkin on. Tervetulotoivotukset heille!

Voisin muutaman sanasen muistella kuitenkin sitä ratsastuskoulun tuntia. Olimme siis muutaman kaverin kanssa toivoneet estetuntia ja sitähän me saimme - ainakin ajatuksen hyppäämisestä saimme. Meitä oli tunnilla viisi ja jokaisella alla hienoja (tai vähemmän hienoja...) suomenhevosia. No ei, on ne ihan jees, vaikkei ihan lemppareihin kuulukaan. Minun ratsuni oli eräs 16v tamma, 159cm näyttäisi löytyvän säkää ja oikein vaan niin perus suomalaisen näköinen kuin olla ja voi. Olen tällä jonkun käyntilenkin joskus mennyt, kun olin ko. tallilla TET:ssä.

Tunti aloitettiin itsenäisellä verkalla ravissa - tein paljon ympyröitä ja yritin saada sitä edes jotenkin päin liikkumaan eteen. Laiskalta ja kovasuiselta (siis todella kovasuiselta, kun melkein sain kuolainrenkaista pitää kiinni ja silti huomautettiin, että liian löysät ohjat...) se vaikutti, mutta pohkeista toimi ihan hyvin. Tunnin tehtäviä meillä oli kaksi - olisi ollut varmaan enemmänkin, mutta kaikilla meni tehtävissä vähän aikaa. Ensimminen oli se, että keskiympyrällä laukattiin ja toisella puolella ympyrää oli muutama puomi ja joku maahankaivettu este. Piti saada tietty määrä askelia sinne väliin. NO me kuin yritettiin lähestyä niitä puomeja, kunhan olin pitkän etsinnän jälkeen löytänyt laukan jostain, niin mokoma lurjus hidasti. Hidasti hidasti ja hidasti ja pysähtyi. Tottumaton ja näemmä liian hyvillä hevosilla ratsastanut minä yritin pohkeilla eteenpäin (pitäisi kai sanoa potkia koska sitä se oli...), mutta annettiin kouluraippa ja sitä piti käyttää. Pah. Monta, siis tosi monta kertaa se mokoma lurjus venkuroi, meni joko ulkoa väkisin ohi vaikka kaivoin ulkopuolelta kantapäällä syvälle ja sama sisäpuolelta. Kerran me muistaakseni päästiin se oikeilla askelilla yli.

Seuraavaksi pääty-ympyrällä oli pari maahankaivettua pystyä. Piti taas askelia sovittaa väliin. Taas se mokoma aloitti sen venkuroinnin muutama metri ennen sarjaa. Jossain vaiheessa keräsin viimeiset tahdonrippeeni ja otin raipan ja läiskäsin ja sittepähän muuten mentiin eikä meinattu pari kertaa tultiin jopa hyvällä menestyksellä. "Ota harjasta kii!" ai miks? tommosella? ootko tosissas? No joo - eihän se opettaja sitä tiennyt kuinka hyvä olen alas tulemaan.

Ratsastuskoulun ratsastustunti ei siis varsinaisesti vakuuttanut. Toisaalta se myös palautti maanpinnalle - pitää opetella ratsastamaan nätisti kaikenlaisia hevosia, oli ne sitten herkkiä kilpureita tai ratsastuskoulun vähemmän herkkiä malleja. Tajusin vasta tunnin loputtua, miten Tirpua olisi ehkä voinut saada toimimaan ja se vähän harmitti. Olisi pitänyt käyttää sitä raippaa oikeassa kohdassa - toisaalta en yhtään pidä siitä, että hevosen saa toimimaan vain raipalla. Mutta ei siinä vielä kaikki - mielestäni opettajakaan ei ollut parhaasta päästä - minä olen tottunut saamaan jatkuvalla syötöllä ohjeita enkä kuuntelemaan hiljaisia hetkiä. Pointsit siis taas omalle opettajalle!

Muistaakseni menimme saman viikon sunnuntaina vielä omalle tallille tunnille. Muistaakseni silloin myös satoi kuin saavista, emmekä tehneet muuta kuin pyörimme pääty-ympyrällä. Menin Mr. O:lla eli hienolla mustalla ruunalla. Rats.opettaja oli vähän viime aikoina ratsastellut sillä ja oh! Se oli suorastaan pelottavan herkkä! Muistan, kuinka ympyrän kulamassa (okei, ympyrässä ei pitäisi olla kulmia? toisessa päädyssä? jossain?) epähuomiossa johdin vähän sisälle ja väähän hipaisin toiselta puolelta pohkeella, niin tuli niin hienoa väistöä että. O:lla oli ilmeisesti selkä vähän jumissa tms, joten minä sain thankgod keventää koko ajan. Minun piti keskittyä olemaan rento, keventämään rennosti, hitaasti ja pitämään käsi hiljaa. O sai venyä eteen-alas joten pidin kai käytännössä ohjien päästä kiinni. Ja voi että se meni hienosti! Verrattuna siihen Tirpuun, vaaaaaau! Nousin taas ylös pilvilinnoihin siihen ajatukseen, että osaan ratsastaa. Se oli hienoa!

Taidan jatkaa myöhemmin juttuja ja yrittää muistella muita tunteja mitä tässä on nyt ollut. Ensi tiistaina kutsuu taas se niin kuuluisa ratsastuskoulu, mutta tällä kertaa ihka oikean valmennuksen muodossa! Opettaja on siis eri, joku superhypermegaPRO-koulutuuppari-valmentaja. Hää on viel joku istuntapainoitteinen. Mennään samalla porukalla, kaverien kesken. Kolme meitä tosin vaan tällä kertaa. Eikä maksa kuin kolmekymppiä?!! Jos kerran elämässä sitten vaan...